Kiireet loppui

 Viime viikon tiistaina tein edellisen postauksen. Touhuilin silloin kaikkea koko päivän, vaikka olo tuntui jotenkin puolikuntoiselta, tuntui oikeastaan jo edellisenä päivänä. Kun maanantaina piti lähteä vesijumppaan, olin niin väsynyt, että palasin kaksi kertaa sohvalle, toisen kerran torkahdin siihen istuvilleni 😃 Pakotin itseni ylös sohvalta ja vesijumppaan. Jälkeenpäin mietin, mahdoinko tartuttaa yhden altaallisen jumppaajia, höyrysaunassa viimeistään, tai pukuhuoneessa, kun oltiin vieri vieressä siellä. No, eipä näille mitään voi. 

Keskiviikkona olo oli kurja, niinpä päätin käydä kaupassa hakemassa koronatestin, koska seuraavana päivänä oli aika rokotuksiin, korona- ja influenssarokotukset. Ostin jonkin oudon testin, jonka ohjeen teksti oli niin pienellä präntätty ja kuvat epäselvät, että tein lopulta koko testin päin persettä. Lopulta lorautin (en tiputtanut) nestettä siihen kaukaloon, siihen tuli kaksi viivaa, toinen himmeä.En uskonut tulosta.

 Sitkeästi päätin, ettei mulla koronaa ole, mutta katotaan nyt varulta. Hain toisen testin. Viivat näkyivät melkein saman tien. Ei muuta kuin perumaan rokotusaika.

Ei ollut pahin versio koronasta, tämä oli mun kolmas kerta. Mutta suunnilleen kaikki oireet kävin läpi. Tällä kertaa ei mennyt maku- ja hajuaisti, ruokahalu kyllä. Söin puuroa vähän, sekä jogurttia, muuta en saanut alas. 

 Perjantai oli viimeinen kuumeilupäivä. Sunnuntaina ajoin autoa sen verran, että hain tyttären tänne, hän kokkasi avuksi ruokaa. Maanantaina kävin yksin kaupassa, sen jälkeen kyllä makasin huolella, voimat oli pois, mutta selvisin ja laitoin huilaamisen jälkeen jo uuniin ruoankin. Eilen kävin kirjastossa, tosin siitä tuli vähän pikavisiitti, kun tuli huono olo. Mutta tänään olen leiponut sämpylöitä, ja nyt on makaronilaatikot uunissa. Olo on melkein normaali. Julistaudun terveeksi ja koronan selätetyksi.

Peskää käsiänne!

Jaksoin sen verran kutoa, että sain viimein luurankosukan valmiiksi, toiseen resorin kudottua. Lisäksi aloitin toisen miniän joululahjatoivetta, tosin sanoin että voi olla että kohta laitan hänelle viestiä, että kysypä jokin toinen. Hän nimittäin pyytää tekemään solmupannan Marimekon Unikko-kuosilla 😑 Luotto anopin käsityötaitoihin on suuri. 

 

 

Loppulisäys, joka ei liity oikeastaan mihinkään. Koronapäissäni kuuntelin Lidlin RAIVOSTUTTAVAN MAINOKSEN musiikkia: "Jestas sentään mitkä hinnat.." Mainos tuli vähän väliä ja jäi soimaan päähäni.

En voinut teininäkään sietää tuota Markku Aron renkutusta, etenkin kun pojat hoilasivat sitä tissejä tuijottaen: Jestas sentään mitkä rinnat, täytyy antaa täydet pinnat..

Saatana!

Siinä kuumeessa maatessani tuli mieleen, että olisiko samanlaista hittiä syntynyt, jos vaikkapa Lea Laven olisi laulanut: jestas sentään mitkä pallit! Tai jotain vielä rasvaisempaa.

Eipä tässä muuta, menen ottamaan makaronilaatikot uunista.

Niin. Peskää käsiänne! 

Vähän ollut haipakkaa

 ..tai sitten ei, mutta olen tullut sen verran vanhaksi, että kaikki käy hitaammin, eikä oikeastaan saa juuri mitään aikaan, vaikka niin kuvittelee. Mutta laiskasti olen ainakin blogia päivittänyt. Korjaamme laiminlyönnin.

Kaikenlaista tässä on tapahtunut. Nuorin poika muutti maalle, vuokralle vanhaan omakotitaloon, pois kaupungin keskustasta. Sopii hänelle tämä asumismuoto, etenkin kun saa puuhata leivinuunin, puuhellan, takan ja puukiukaan kanssa, tehdä vähän remonttia vuokraisännän luvalla. Talon yläkerrassa on pojan ja kavereiden bändin treenikämppä, siellä saavat soittaa vuokraisännän luvalla. Kuuntelijoina kai lähinnä viereisen laitumen hevoset.

Muutossa minusta ei ollut muuta apua kuin loppusiivouksissa lähtöpäässä. Olen puoliammattilainen muuttosiivooja, se on aina mun tehtävä. Tykkään siitä, siivota tyhjää kämppää, tyhjää kylppäriä, tyhjiä kaappeja. En tosin tehnyt sitä yksin, poika auttoi ja jouduin toteamaan, että poika siivosi tarkemmin kuin minä. Missä vaiheessa se näinpäin kääntyi?

Pari viikkoa sitten vietettiin läksiäisiä. Haikeaa, mutta toisaalta olen iloinen ystävien puolesta, pääsevät seikkailemaan matkailuautollaan Euroopan halki Espanjaan ja sieltä palaavat vasta huhtikuussa. Mun hoitokoirat Jasu ja Remu lähtivät mukaan, mua ei enää tarvita koirahoitajaksi 😢  Onneksi mut on pestattu yhdeksi mökkitalkkariksi, eli käyn tarkistamassa, että heidän mökillään, jossa he käytännössä asuvat, on kaikki kunnossa. 

Läksiäisissä mökillä meitä oli koolla 9 lähipiirin ystävää. Vein isäntäparille tuliaiset matkalle mukaan otettavaksi.

Kuivamuonaa, koirille herkkuja, ilmanraikastin, koska he tulevat kaikki piereksimään pienessä asuntoautossa. Suklaata, jääkaappimagneetti ja kahvia. 

 

 

Oli kyllä kivaa, ainahan meillä.. Ekat vieraat oli paikalla jo aamulla, meidän rosvopaistiasiantuntija saapui vaimoineen tekemään rosvopaistille nuotion, illalla oli valmista. Oli muuten hyvää. Päivällä oli keittolounas, kahvin kanssa juustokakkua, virvokkeita sitten runsain mitoin pitkin päivää 😏

Kuvia on paljonkin, mutta en viitsi julkaista kysymättä lupaa. Tämän voin julkaista- Meillä oli nuotiolla tietovisa, ja savu välillä haittasi keskittymistä ja näkyvyyttä.

Rosvopaistista tuli muuten mahtavaa, kolmea eri lihaa ja kuopassa kypsennettyjä juureksia. Nuotiota poltettiin ensin pitkään. Koiratkin tykkäs.

 

 

Ja tietenkin voitin parini kanssa tietovisan. Ja ai-van mah-ta-va pal-kin-to!!

 Illalla kävi niin nolosti, että minä joka hillun aina viimeisimpien joukossa bileissa, nukahdin jo ennen puoltayötä. Eipä ollut aamulla huono olo, kun pomppasin pystyyn kahdeksalta.

 Viime viikon keskiviikkona he lähtivät matkaan. Ihania kuvia on tullut matkan varrella meidän wa-ryhmään. Päästään kaikki vähän mukaan reissuun.

Maanantaina tytär aloitti opinnot. Hän pääsi vuosi sitten opiskelemaan lähihoitajaksi, mutta sairastui niin että opintoja piti siirtää. Pääsykokeisiinkin piti mennä uudelleen, mutta pääsihän hän sinne taas. Koska meillä on perheessä kolmasluokkalainen, joka on koulutarvikkeiden erikoisasiantuntija, lähdimme kolmestaan koulutarvikeostoksille viime viikolla. Käytiin vielä mäkkärissä syömässä roskaruokaa, ja sitten tultiin mummulaan tarkastelemaan, millaisia ostoksia tehtiin. Ei ole ainakaan  välineistä kiinni, jollei opinnot suju! 

Tytär ei ole vielä ihan terve, kilpirauhasarvot paukkuu välillä hurjia lukemia, mutta parempaan suuntaan menossa ja lääkärien valvonnassa. Lopun hän hoitaa kovalla sisulla. 

Vähän käsitöitäkin olen tehnyt. Kaverin ystävän vauvalle tein talvella tossut, ja nyt tuli hätäviesti: toinen tossu oli kadonnut, ja multa kysyttiin, voisinko millään tehdä uuden, murhe on suuri kadonneesta tossusta. Piti tehdä molemmat uusiksi, koska en ollut varma, mitä lankaa ja millaisia silmukkalukuja olin käyttänyt. Tein vähän reilumman kokoiset tossut.

 

Olen parempi kutomaan kuin kuvaamaan 😀

Tyttären ystävän perheeseen syntyy vauva ihan näinä aikoina. Sain tilauksen kutoa isälle, äidille, kahdelle isosiskolle ja vauvalle siilisukat. Tulevan isän ilme kuulemma oli näkemisen arvoinen. Kun hän kaivoi sukkia pari kerrallaan pussista, ilme muuttui aina vaan aurinkoisemmaksi. Kun viimeisenä pussista löytyi pikkuruiset siilit, oli isän naama yhtä leveää hymyä.  

 Nyt menen kokeilmaan, miten onnistun kokkaamaan myskikurpitsaa. Mun elämäni eka myskikurpitsa. Sain sen halki ja paahdoin uunissa. Nyt menen kokeilemaan, saisiko siitä tehtyä linssi-kurpitsakeittoa.

 

Minun äitini

Kirjoitin aiemmin omasta isästäni tarinaa täällä, nyt on äiti jostain syystä ollut mielessä monta päivää, tarinoinpa siis äidistäni. 

Äiti syntyi Hämeessä, vauraaseen maalaistaloon kuopukseksi vuonna 1925. Mummuni oli ennen äidin syntymää jäänyt leskeksi, yksin neljän lapsen kanssa, ja hän teki mielestäni aika rohkean teon: osti oman lapsuuskotinsa, ison maatilan itselleen miehensä kuoltua ja alkoi hoitaa sitä yksin. Mummu palkkasi jossain vaiheessa työmiehen taloon, he alkoivat seukata (virn!), menivät naimisiin ja äitini syntyi tähän liittoon ainoana lapsena. Hän ei koskaan saanut tasa-arvoista asemaa muihin lapsiin verrattuna, ja lopulta homma junailtiin niin, että papan ja mummun kuoltua äiti jätettiin perinnöttömäksi. 

Äitini rippikuva. Olen perinyt äidiltäni ainakin silmät, kippuranenän ja alahuulen 😙 

 

Sodan jälkeen yhdessä kylän talossa järjestettiin tallukantekokurssit. Äiti oli musikaalinen ja häntä pyydettiin sinne laulamaan. Säestäjäksi lupautui naapurikylän Erkki ja se oli sitten menoa, nuoret rakastuivat. Valitettavasti äidinäiti ei hyväksynyt pientilallisen poikaa vävykseen, parempi ehdokas olisi ollut naapurin tilallisen poika, mutta isä ja äiti pitivät puolensa, menivät kihloihin ja järjestivät kyläläisten avustuksilla häät. Mummu ei mennyt häihin, eikä päästänyt sinne pappaakaan. Kun äiti lähti isän luo häiden jälkeen, hän sai mukaansa polkupyörän, jonka oli saanut rippilahjaksi, ja polkupyörän tarakalle viltin. Yhteiselämän isä ja äiti aloittivan pienessä hellahuoneessa. 

Meitä lapsia syntyi viisi, kaksi kuoli vauvana. Suru lasten kuolemista jätti ikuisen surun jäljen isään ja äitiin. Olen jälkeenpäin muistanut, että kun olin lapsi ja yöllä ryömin joskus isän ja äidin sänkyyn, äiti otti minua ranteesta kiinni ja piti sormiaan siinä jonkin aikaa. Hän varmaan mittasi pulssiani; vuotta ennen syntymääni veljeni kuoli synnynnäiseen sydänvikaan. Vähitellen äiti rauhoittui ja alkoi luottaa, että minä pysyn hengissä. 

Kuvassa lojun äidin sylissä, etualalla pikkusisko. Olen 6-vuotias.

 

Äiti oli kyllä ankara kasvattaja, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että monella ikäiselläni oli paljon turvattomampi lapsuus. Äiti piti kurin, mutta toisaalta meillä sai nauraa, leikkiä, juosta ja pelleillä. Äiti valmisti täydelliset vaatevarastot nukeille, tuli syömään leikkimökkiin hiekkakakkuja ja voikukkateetä. Meillä luettiin ääneen kirjoja, opetettiin lastenlaulut ja meille ostettiin piano. Kuten siskoni vähän aikaa sitten sanoi: meillähän oli tavallaan kulttuurikoti. Kyllä, pienissä puitteissa pienessä maalaiskylässä meillä harrastettiin kulttuuria. Äiti kirjoitti runoja, sävelsi ja sanoitti lauluja, he esiintyivät isän kanssa paljon. Äiti kirjoitti omakustanteisen kirjankin myöhemmin.

Juhlapäivinä meillä oli omat traditiot. Juhannuksena isä haki koivut rapun pieleen, perhe ikuistettiin kuvaan isän kameralla. Isä harrasti valokuvaustakin jossain vaiheessa, rakensi itse suurennuskoneen ja kehitti nämä mustavalkoiset kuvat itse. 

 Pelleillä sai, jopa irvistää

 Äiti opetti kotitöitä jo pienenä. Ja muistan tämän selvästi: äiti opetti minut kutomaan, kun olin 4-vuotias. Innostuin niin opettelemaan, että en malttanut mennä nukkumaan. Yöpaita päälläkin vielä harjoittelin 

 Kuva on vuodelta 1959. Asuimme pienellä rautatieasemalla.

Kasvimaalla oltiin koko perhe, kuvassa varmaan perunan istutuksessa.. Isosisko oli jo muuttanut kotoa pois. 

 Äitini oli kotiäiti, kuten aika monet siihen aikaan. Kun lähdin kouluun, äiti katsoi että olin lämpimästi puettu, ja äiti oli kotona kun tulin koulusta. Ja voi sitä riemua, kun eteiseen asti tuli lettujen tuoksu koulusta palatessa. 

Äidillä oli tietysti vanhanaikainen elämänkatsomus, hän oli uskonnollinenkin, vaikkei mitenkään julistanut uskoaan. Raamattuun hän vetosi välillä sellaisissakin asioissa, että minä katsoin viisaammaksi pistää suuni kiinni 😆 Mutta toisaalta äiti hyväksyi minun hippikauteni, sain käydä tanssilavoilla, diskoissa, kaverit saivat tulle meille, minä mennä kavereiden luo. Sain käydä yhteiskoulun ja lukion, molemmat koulut maksoivat siihen aikaan paljon, lisäksi Konservatorion maksut oli kalliita. Jostain äiti ne rahat repi. Äiti oli meidän perheen taloushallinnon ammattilainen 😀

Ylioppilasjuhlien perhepotretti

 

Äitini ei selvästikään hyväksynyt alussa poikaystävääni, tulevaa miestäni. Hän näytti sen valitettavan selvästi, mulla oli helpotus, että lähdin opiskelemaan heti ylioppilaaksi pääsyn jälkeen ja muutin kotoa pois. Äitini varoitti poikaystävästäni: hän käyttää sinua hyväkseen.. ajan myötä hän hyväksyi seurustelumme, avioliittomme, ja joskus huomasin hänen jopa asettuvan mieheni puolelle jossain kiistassa. 

Äiti oli sukupolvea, joka pysyi avioliitossa, huonossakin. Sen vuoksi vähän jännitin kertoa, että aion ottaa eron melkein 30 vuoden yhdessäolon jälkeen. Äitini sanoi: minusta tuntui jo vuosia, että vävy ei koskaan kasvanut aikuiseksi mieheksi.

Bingo!

Lisäksi hän sanoi, että sinun olisi pitänyt jo vuosia sitten näyttää miehelle ovea ja sanoa, että siinä on ovi, ala mennä. Äitikin siis oli nähnyt jotain merkkejä, mutta ei puuttunut. Enkä minä kertonut.

Isäni oli äidin elämän rakkaus. En koskaan unohda sitä katsetta, minkä muutaman kerran onnistuin näkemään; äiti katsoi isääni niin lempeästi ja rakastavasti, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan sen katseen. Minä, ilmeiden tarkkailija.

Kun isä kuoli, melko lailla saappaat jalassa 82-vuotiaana, äitini suri sitä niin, että ajattelin hänen kuolevan kohta perässä. Mutta niin hän vain sinnitteli elossa vielä 8 vuotta isän kuoleman jälkeen, ja siitä vain viimeisen vuoden ajan ensin palvelutalon yksiössä, sitten viimeiset ajat hoivakodissa.

Otin tämän kuvan äidistä, kun häntä pyydettiin lausumaan runojaan omaisten päivänä hoivakodissa. Äiti keskittyy odottamaan esiintymisvuoroaan. Kuva jäi viimeiseksi äidistäni.

 Arvatkaapa miltä tuntuu, kun tiedän ihan tasan tarkkaan, miltä näytän 87-vuotiaana, jos elän niin vanhaksi

 

Elämäni biisi

 Katselin ohjelmaa Elämäni biisi, ja aloin miettiä, minkä biisin itse valitsisin, jos saisin valita vain yhden, johon liittyy tarina, ja joka liittyisi nuoruuteeni. Voi tulla yllätyksenä minut tunteville, että se ei olekaan vaikkapa Prokofievin pianosonaatti, Procol Harumia tai Kasevaa. Valitsisin ihan Suomi-iskelmää, eikä sieltä edes sitä eniten soitettua (oletan).

Biisivalintani olisi tämä  Kun paljon antaa. Kisu Jernströmin kappale vuodelta 1973. 

Oli kesä 1971, olin täyttänyt 15 vuotta, ja pääsin ensimmäistä kertaa tanssilavoille. Meillä oli sääntö, että ensin pitää olla rippikoulu käytynä, sitten pääsee tanssimaan. Äiti oli tiukkapipo 😀

 

Olin kartsalla ystäväni Päivin kanssa, ja mietittiin, miten päästäisiin läheiselle tanssilavalle, ettei tarvitsisi maksaa bussimaksua. Kadun varteen, Osuuspankin eteen oli parkeerattu punainen Saab 96, autossa istui kaksi nuorta miestä. "Hei, kysytään Aarnolta, heittäisikö hän meidät", sanoi Päivi. Niinpä menimme roikkumaan auton luo ja kysyttiin kyytiä. Pojat lähtivät viemään meitä.

Me oltiin molemmat Päivin kanssa kovia nauramaan, saatiin hepuleita pienimmästäkin asiasta. Ja nämä pojat, Aarno ja hänen siskonsa poikaystävä Kari hauskuuttivat meitä jutuillaan niin että hyvä että pääsimme autosta ulos naurultamme. Pojat jatkoivat matkaa, me mentiin tanssimaan.

Jonkin aikaa myöhemmin kävelin keskustan katua ja Osuuspankin edessä oli tuttu punainen Saab. Aarno tunnisti minut, viittoi tulemaan juttusille, ja minä menin. Siitä alkoi meidän ystävyys.

Aarno oli minua 7 vuotta vanhempi, siis aikuinen, nuori mies, minä 15-vuotias kakara. Aarnon tunsivat "kaikki" ja tuttu näky oli hänen autonsa ympärille kokoontunut lauma nuoria. Siellä kuuli parhaat jutut, vähän stand up-tyyliin, ja autossa oli hyvät stereot, joissa soi viimeisimmät hitit. Autoon oli tulijoita istumaan, mutta jossain vaiheessa etupenkki varattiin aina minulle 😄    Jos en ollut paikalla, kysymys kuului aina: hei, missäs Hanni on? Vähitellen meistä tuli paita ja perse.

Kun olin vasta vähän aikaa tuntenut Aarnon, ja taas kerran hän oli vienyt meidät tanssilavalle, kysyin kaverilta, että miksi Aarno ei tule koskaan meidän mukaan. Hän saattoi jäädä pihaan juttelemaan tuttujen kanssa, tai lähti ajelemaan pois, mutta koskaan hän ei tullut meidän mukaan. Kaverilta loksahti suu auki: etkö sinä muka tiedä? Aarno ei kävele.  No ei, en ollut älynnyt sitä: hän ajoi erikoisvarustetulla autolla, liikkui siihen aikaan kainalosauvojen avulla; polio oli halvaannuttanut hänet 7-vuotiaana, ja käveleminen loppui siihen. Miten tieto vaikutti minuun ja minun ja Aarnon ystävyyteen. No ei tietenkään mitenkään, tunsin vaan oloni hetken typeräksi, kun en ollut tajunnut asiaa. 

Meidän välinen ystävyys oli luja. Luotimme toisiimme, Aarnolta opin niin paljon ihmisyydestä. elämästä, elämänkatsomuksesta, suhtautumisesta vammaisuuteen ja erilaisuuteen, opin paljon asioita, joita en olisi voinut oppia keneltäkään toiselta. Hän piti minun puoliani aina, ja toisaalta, vaikka Aarno oli hyväsydäminen, en koskaan käyttänyt sitä hyväkseni. Hän tarjoutui kyytsäämään minua illalla soittotunnilta kotiin tai tanssimaan, mutta en koskaan pyytänyt. Hyväksikäyttäjiä oli kyllä, samoin heitä, joille Aarno oli pelkästään vitsejä suoltava hauskuuttaja. Minulle hän kertoi syvimpiä tuntojaan. Minä juoksin hakemaan hänelle jäätelön kaupasta, tai hodarin ja maidon nakkarilta. Sain toki ostaa itsellenikin jos halusin, mutta usein kipaisin kauppaan tai kioskille vain koska Aarno tarvitsi jotain

Joskus liikuimme yhdessä vaikkapa kaupassa. Aarno oli minua olkapäähän, lyhyt, pitkätukkainen, kulki kainalosauvoilla ja mammat tuijotti. "En ole erikoistarjouksessa, painukaa muualle toljottamaan", sanoi Aarno tuijottajille. Lapset saattoivat kysyä suoraan, miksi sun jalat on tuollaiset. Heille Aarno aina vastasi selittäen, mitä oli käynyt, tuijottajat sen sijaan tulivat nolatuksi.

Aarno rakasti musiikkia, monenlaista musiikkia, soitti itsekin kitaraa. Hän kävi Helsingissä käydessään aina Fazerin musiikkikaupassa, osti levyjä ja kasetteja. Yhdeltä Helsingin reissultaan hän toi minulle nuotin, tuon Elämäni biisin. Se muistutti hänelle minusta, ja hän pyysi minua soittamaan sen. Nuotti on minulla vieläkin.  

Jälkeenpäin olen tajunnut, että Aarno rakasti minua. Minäkin rakastin Aarnoa, mutta kuten veljeä, joka minulta oli kuollut. Mutta onneksi silloin olin niin lapsellinen, sinisilmäinen, tutustuessamme minulla ei edes ollut koskaan ollut poikaystävää. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että Aarno oli minuun ihastunut, mutta peitti sen. Hänestä tuntui varmaan pahalta, kun aloin seurustella poikien kanssa, vaikka taisin silloinkin viettää Aarnon kanssa enemmän aikaani kuin sen poikaystävän. 

Muutama vuosi sitten Aarnon sisko, joka aikanaan kutsui minua pikkusiskoksi, löysi minut yhdestä face-ryhmästä. Juttelimme paljon Aarnosta ja hän vahvisti aavistukseni: olin Aarnon suuri ihastus, mutta en saanut sitä koskaan tietää. Hyvä niin.

Yhdeltä Helsingin matkaltaan Aarno toi minulle kaulakorun. Minulla on kaulassa aina elämäni tärkeimmät korut, joilla on kaikilla jokin merkitys. Ristin sain Aarnolta (ilman uskonnollista merkitystä) ja se on aina kaulassani. 

Tiemme erkanivat vähitellen. Muutin opiskelemaan, sinun Saabiasi harvoin enää näkyi Osuuspankin edessä, kun kävin kotikaupungissa. Jostain syystä emme edes kirjoitelleet. Viimeisinä kertoina kun näimme, seurustelin tulevan mieheni kanssa. Sanoit: ole varovainen hänen kanssaan! Et selittänyt sen enempää, mutta näit silloinkin jotain, mitä minä en. Valitettavasti.

Olimme muuttaneet tänne nykyiselle kotipaikkakunnalleni. Olin synnyttänyt esikoiseni, voin huonosti, kuten olen kertonut  täällä. Olin imettämässä vauvaa, kun mies tuli "työ"reissultaan, seisoi makuuhuoneen ovella ja sanoi: Aarno on kuollut. Myöhemmin kuulin, että sinut oli löydetty kotoa menehtyneenä. Sydän petti. Olit 34-vuotias. 

 "Kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain

Jotain itsestään jos luovuttaa voi vain.

Ehkä osan, ehkä kaikki ajoittain"

Anteeksi, Aarno että pystyin luovuttamaan sinulle vain osan itsestäni. Tiedän, että olin sinulle rakas, tiedän että olin sinulle tärkeä. Sinä oli niitä molempia myös minulle, rakastan sinua aina. En koskaan unohda sinua!

 

Uusi matto ja muuta sälää

 Ostin ja maksoin kesäkuussa Sotkasta olohuoneeseen uuden maton. Ovh 99.95€ ja  alennuksen jälkeen maksoin siitä 29.95€. En ihan usko noita huonekaluliikkeiden tarjouksia, mutta olen tyytyväinen hintaan ja mattoon. Mattoja ei ollut liikkeessä, tilasin sen, toimitus myöhästyi kuukaudella ja sain sen elokuun lopulla. Nyt menee sohvatyynyt uusiksi, ihan väärän väriset.

Älkää välittäkö noista rojukasoista sohvapöydän alahyllyllä 😐

Vanhan, siis ikivanhan nukkamaton kuivapesin ja vein varastoon. Olen ennen pessyt maton tuossa lähellä olevalla matonpesupaikalla, mutta en saa sitä yksin nosteltua märkänä, se painaa paljon, joten oikaisin tällä kertaa. 

 

Stansta oli käynyt mausteostoksilla. Itse suosin myös maustepusseja, eikä läheskään kaikki mausteet mahdu purkkeihin. Luin jostain nettijutusta vinkin, että maustepussit sopivat viinirypäleistä tulleisiin muovirasioihin. Siispä pöllin idean, ja mun kuiva-ainekaapissa on kolme rasiallista maustepusseja. Jos olisin tarpeeksi viitseliäs, järjestäisin ne aakkosjärjestykseen, mutta en ole. Pitää ne kuitenkin penkoa läpi, kun etsii tiettyä maustetta.

 

Ja tästä muistui mieleeni, että sain idean kokeilla olisiko bujossa käyttämilleni washiteipeille pienet sushirasiat sopivia. Oli, täsmälleen sopivia. Syötiin tyttären kanssa jokin aika sitten sushia, pesin rasiat ja kannet ja otin rasiat uusiokäyttöön.

Syyskuun bujo on vielä vähän vaiheessa.. sain viime viikolla kylässä olleelta ystävältäni mieleiset tuliaiset: kahvia, oman puun omenia, sekä kaksi viimeistä Daphne's Diary-lehden numeroa. Tuo lehti on varsinainen runsauden lähde askartelijalle ja bujoilijalle. 

 Iso pussillinen ihania, mehukkaita omenoita. Söin ne kaikki 😀

 

Tämän kuukauden bujon teema on postikortit, kirjeet jne. Ensimmäisen viikon aukeaman koristelin teipeillä ja Daphne's Diary lehden materiaaleilla. Huom! Siellä lukee maanantai, ei maantai 😉

Mitäs muuta olen saanut aikaan..

Elokuun lopussa juhlittiin nuoremman lapsenlapseni 1-vuotissynttäreitä. Lahjatoiveena oli potkupyörä, ja tilasin sen netistä. Päätettiin tyttären kanssa koota se, jotta muksu pääsee heti sillä potkuttelemaan. Koottiin se ihan päin persettä 😂. Ohjaustankoa ei saatu paikalleen ollenkaan, ja satula asennettiin väärinpäin, eikä me enää saatu ruuveja irti, jotta oltaisiin voitu kääntää se. 

 

 

 

 

 

 Laitoin pojalle, lapsen isälle viestin, että varaa työkalut esille. Pojan suupieliä nyki hieman, kun hän näki meidän tuotoksemme. Onneksi siitä ei kauaa mennyt, kun meidän kämmäykset oli korjattu ja tyttö 

jo vähän osasi kruisailla pyörällään. Kävelemään hän muuten oppi kaksi päivää ennenkuin täytti vuoden. Siis voi sanoa, että oppi kävelemään alle 1-vuotiaana 😊

 

Luurankosukka valmistuu hitaasti, noin 2 mm kerroksella. Oli pakko laittaa se hetkeksi syrjään, koska olen luvannut tehdä yhdelle perheelle siilisukat. Yhdet kokoa 43, sitten kokoja vauva, 34, 35 ja 38, viidet sukat ja ne on paljon hitaampia tehdä kuin normisukat.Valmista pitäisi olla, kun se vauva syntyy, luultavasti syyskuun lopulla. Saas nähdä, kuinka mun käy, vasta yksi sukka valmis. Aloitin siitä isoimmasta.  

 

Luurankosukasta on yksi varsi suunnilleen valmis. Ehkä haukkasin nyt liian ison palan.

 

 

 

 

Yökkäysherkkä Hanni

 Lyhyt postaus:

Sain jokunen aika sitten kutsun suolistosyövän seulontaan, suomeksi kakkanäytteen lähettämiseen tutkittavaksi.

Sama kutsu tuli ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten. Ette halua kuulla yksityiskohtia, mutta siinä kävi niin, että ensimmäisestä näytteestä ei saatu tulosta (😂) ja jouduin ottamaan näytteen uusiksi. Se sentään onnistui, ja tuloskin oli ihan positiivinen: ei mitään syöpään viittaavaa.

Mutta voitte vain kuvitella, millaista on yökkäysherkällä Hannilla häärätä vessassa kakkatikun kanssa, kun pelkkä ohjeiden lukeminen aiheutti niin kovat yökkäykset, että piti rynnätä vessaan 😆

 Eipä tässä muuta asiaa tällä kertaa. Hyvää ruokahalua, jos satuit juuri olemaan syömässä tätä lukiessasi.

 

Ystävä vieraana. Kanakeittoa ja kinkkupiirakkaa

 Tiedättehän, on olemassa ystäviä, jotka ovat elämässä jonkin aikaa, sitten kadotat heidät ja yhteyden. Minä ajattelen, että he ovat ystäviä, jotka vain käväisevät elämässäsi, mutta ovat silti tavalla tai toisella merkityksellisiä. Sitten on ystäviä, jotka ovat elämässä vuosia, vuosikymmeniä. Ja sitten heitä, joihin olet yhteydessä harvemmin, mutta jotka ovat aina siellä olemassa, vaikka et tapaisi vuosiin. Tällaisen ystävän sain vieraaksi, ystävä jo kouluajoilta, lukiosta.

Hän ajeli luokseni keskiviikkona, viipyi yhden yön (olisin pitänyt vaikka viikon) ja lähti eilen, torstaina. Voi että, miten lämmin tunne tulee edelleen sisälleni, kun ajattelenkin ystävääni. Hän oli jo lukioaikana ajatusmaailmaltaan samanlainen, sielunsisar, se on vain syventynyt. Olimme perheittäin tekemisissä, he kyläilivät meillä, me heidän luonaan. Olen yhden heidän lapsensa kummi. Vaikka yhteys ei ole ollut jatkuvaa, olemme kuitenkin eläneet toistemme elämänvaiheet yhdessä, ja tähän ikään mennessä on molemmilla takanaan kaikenlaisia vaiheita, myrskyjä ja vastoinkäymisiäkin - tietysti. Mutta nyt, yli 10 vuoden tauon jälkeen tapasimme nokakkain viimein.  

Varasin hänelle vierashuoneeseen selviytymispaketin 😀

Ja tietenkin Hanni leipoo ja kokkaa vieraalleen.

Syötiin Tuure Kilpeläisen kanakeittoa

Jälkkäriksi britankakkua 

 

Iltapalaksi syötiin kinkkupiirakkaa, jonka ohjeen olen luvannut julkaista. Tämä on nimittäin hyvää. Pellillinen piirakkaa kerralla, loput voi pakastaa, jos jää tähteeksi. Usein ei jää, jos tätä vieraille tarjoaa.

150 gr margariinia

4 dl vehnäjauhoja (mulla gluteenittomia jauhoja)

1/2 tl suolaa

1 dl juustoraastetta

1 dl kylmää vettä

Nypi margariini, vehnäjauhot ja suola. Lisää juustoraaste ja kylmä vesi. Laita taikina jääkaappiin odottamaan.

Täyte:

350 gr kinkkua (käytän palvirouhetta, se on koostumukseltaan parempaa kuin esim suikaleet)

paprika

purjo

Hauduta kasvikset pehmeiksi pannulla. Lisää kinkku ja siirrä pannu levyltä odottamaan

1 prk ranskankermaa

2 dl kevytkermaa

2 munaa

1/2 tl suolaa

3 tl pippurisekoitetta (laitoin valko- ja mustapippuria, sekä hiukan chlilpippuria rouhittuina)

n. 4 dl juustoraastetta

- painele taikina tasaiseksi leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Pistele haarukalla ja esipaista 225 asteessa n. 10 minuuttia

- kaada täyte esipaistetun pohjan päälle

 

- lisää täytteen päälle juustoraastetta n. 4 dl

 

 - sekoita ranskankerma-täyte tasaiseksi ja kaada juustoraasteen päälle

 - paista 200 asteessa n. 20 minuuttia

 - syö pois

 Ystävän kanssa istuttiin ja juteltiin, avattiin iloiset ja kipeät, vaikeatkin asiat, puhuttiin ja kuunneltiin, vuoron perään. Tehtiin pieniä lenkkejä, sitten vain olla möllötettiin. Ja ihan ilman alkoholia kielet lauloivat. Ystäväni ei voi sairautensa vuoksi juoda, ja mullahan ei ole mitään hinkua juoda, joten tyydyttiin vichyyn ja kraanaveteen. 

Eilen hän lähti iltapäivällä. Rutistettiin toisemme halaukseen, pitkään halaukseen ja vannottiin, että seuraavaan livetapaamiseen ei mene näin montaa vuotta.

Lupaukset on pidettävä, eikö?