Minä olin isän likka. Ei isä minua hemmotellut tai huomioinut sen enempää kuin sisarianikaan, mutta tunsin aina, että minulla on erityinen side isääni.
Isä oli mielessäni etenkin eilen, kun oli kansallinen veteraanipäivä. Isä oli juuri täyttänyt 19, kun hänet pikakoulutettiin rintamalle. Kuten monet sieltä palanneet sodan vaurioittamat miehet, isäkään ei sodasta puhunut, mutta tottakai se jälkensä jätti. Äidin kuoleman jälkeen löysimme isän sotamuistelmia, joita hän oli kirjoittanut 1980-luvulla. Niistä selvisi, että hän taisteli mm Kuuterselällä. Rajajoella ja Talissa tykkimiehenä. Haavoituttuaan päähän hän ei enää etulinjaan palannut, vaan toimi joukkojen muonittajana sodan loppuun.
Olen monesti miettinyt sodan nähnyttä sukupolvea, miten ihmeessä sellaisesta selviää henkisesti. Isä vaipui välillä synkkyyteen, hakeutui metsään ja järvelle, hoiti siten itseään ja mieltään. Isän perintönä on varmaan tullut minunkin metsänälkäni.
Isä oli innokas musiikin harrastaja, soitti pianoa, urkuja, rakensi itselleen viulun ja opetteli soittamaan sitäkin. Lähinnä isän sydäntä oli kuorolaulu, hän lauloi kirkkokuoroissa, mieslaulajissa, perusti itse mieskvartetin ja johti sitä, sekä vielä myöhemmin Jämsän Veteraanikuoron. Isä oli käynyt kuoronjohtokursseja, mutta muuten oli kouluttamaton musiikin alalla. Hänelle myönnettiin Director Cantus-arvonimi, mikä ei taida olla kovin yleistä ei-ammattilaiselle. Isää saan kiittää myös omasta innostuksestani soittamiseen. Isäni uhrasi joka sunnuntai vapaapäivänsä ja käytti minut Tampereella soittotunneilla. Asuimme maalla pienessä maalaiskylässä silloin, ei olisi ollut muuten mahdollista harrastukseen. Olimme hyvin vähävaraisia, silti isä ja äiti säästivät rahat pianoon.
Vanhemmillani oli kohtalona menettää kaksi lasta. Esikoinen, sekä perheen ainoa poika kuolivat vauvana. Minä synnyin vuosi veljeni kuoleman jälkeen, siis keskelle surua. Olen ajatellut jälkeenpäin, että lapsen vaistolla otin perheessä veljeni jälkeen paikkani isän kala- ja metsäkaverina, juoksin vahtimassa isää, joka välillä pakeni synkkyyteen, ilahdutin soitollani. Ei sitä roolia tietenkään minulle kukaan antanut, mutta lapsi vaistoaa tehtävänsä. Kasvatin puolen metrin tuntosarvet aistimaan ilmapiiriä, opettelin tulkitsemaan ilmeitä, äänensävyjä ja eleitä. Olen siinä hyvä edelleen.
Isään luotin kuin kallioon. Kun sitten jouduin vammani vuoksi jättämään työni, isäni otti sen raskaasti, koska tiesi miltä musiikki minulle merkitsi. Kun hänelle selvisi, millaisessa liitossa olin elänyt, hän kärsi asiasta todella paljon. Hän sanoi, että on todella pahoillaan, ettei tiennyt.
Pari vuotta eroni jälkeen isä joutui sairaalaan, ensin tyräleikkaukseen, sitten leikkauksen jälkeisten komplikaatioiden vuoksi. Soitin isälle sairaalaan. Hän kertoi lapsistani havaintonsa, jokaisesta erikseen. Isä oli tarkkanäköisenä havainnut kaikkien lasteni erityispiirteet ja kertoi ne. Lopuksi hän kysyi minulta kaksi kertaa: Hannele, onko sinulla nyt kaikki hyvin. Vakuutin, että kaikki on hyvin, minä pärjään, lapset pärjäävät.
Se puhelu jäi viimeiseksi.
Kiitos, isä kaikesta!
Voi kyynel! ♥
VastaaPoistaOlipa tunteikasta ja haikeaa. Hienosti kirjoitettu! Viimeistään nyt ymmärrän, miksi sinä olet niin vahva! Hyvät eväät sait kaikesta huolimatta elämääsi. Pärjääjän 'paperit'. Ihanat kuvat! *halaus*
Tunnuslauseeni on: meidän perheessä ei ole tavattu periksi antaa. Sisua olen varmaan perinyt myös äidiltäni, joka saattoi olla jopa hieman dominoiva 🙂 Tottakai meidän perheessä oli omat ongelmansa, mutta aikuisena olen ymmärtänyt, että vanhempani tekivät kaikkensa meidän lasten eteen niillä resursseilla, mitä heillä oli. Se on aika vapauttava ajatus.
PoistaKiitos kun jaoit muistosi isästäsi😢💗Kauniisti kirjoitit. Isät💗
VastaaPoistaIsä oli sellainen vanhanajan herrasmies, joka avasi ovet naisille, kantoi kassit ja tervehti ottamalla hatun päästä pois. Vaikka isässä oli se synkkä puoli, toisaalta hänellä oli hurttia huumoria ja kyky heittäytyä pelleilemään. Olen ehkä perinyt sitä hänen huumorintajuaan. Lapset saa hävetä välillä 😀
PoistaMiten kauniisti kirjoitit isästäsi Hanni 💕 Olet saanut häneltä paljon; rakkautta, voimaa, vahvuuksia..
VastaaPoistaIsän tyttö olin minäkin: isän perässä kävelin kädet taskussa niin kuin isäkin ja lapsenvahtina ollut setä käveli perässä kantaen lapasiani 😊
Kyllä tunnen valtavaa kiitollisuutta molempia vanhempiani kohtaan. Mua nauratti tuo visio sinusta kävelemässä isän perässä, lakeija jonon viimeisenä kantamassa lapasia 😄
PoistaMinä halusin olla poika, ja äitini on kertonut, että minua harmitti, kun ei ollut pippeliä. Olin 3-vuotias ja leikin naapurin Jukan kanssa, Jukalle tuli pissahätä ja hän seisoi ratapenkalla (asuimme rautatieasemalla) ja pissasi. Olin mennyt Jukan viereen, koonnut esiliinan helmat tötterölle ja leikkinyt, että se on pippeli. No, täytyy sanoa, että edelleenkin välillä tuntuu, että minussa on munaa enemmän kuin monessa miehessä 😄
Niin kuin aiemmin kerroin, meidän perheessä kävi niin kuin kävi ja lähdin äidin kanssa pois. Isä oli ihan hyvä pappa aikanaan.
PoistaKaikki ikävät kokemukset elämässä ovat kasvattaneet minullekin sen verran munaa, että moni lapanen jää jalkoihin.
Kyllä meistä Hanni hyviä poikia ja miehiä olisi varmaan tullut, mutta luulen, että me ollaan oikein hyviä näinkin, Stanstan ja Terhin kanssa 💕
Kiitos Pöllö! 💕
PoistaYksi vakiolause täällä Omassa Kotona onkin, että "mihin niitä miehiä tarvitaan", kun olen onnistunut jossain hankalammassa asiassa. (Hyvin harvoihin tilanteisiin heitä kaipaa, onneksi!)
Kauniisti ja koskettavasti kirjoitit isästäsi ja ihanat valokuvat myös.Minusta taas taisi tulla Isän tyttö siksi kun vanhemmat niin kovasti toivoi toiseksi lapsekseen poikaa. Ja sellainen sitten yritin olla.
VastaaPoistaVanhemmille yrittää aina viimeiseen asti taata pärjäävänsä.Ei halua aiheuttaa turhaa murhetta ja mielipahaa. Vaikka juuri vanhempana sitä toivoisi, että saisi jakaa ne lapsien murheet.Nurinkurista.
Kyyneleet tulvahti silmiini kun luin tuota kirjoitustasi. Osuit taas jotenkin suoraan sydämeen. Kiitos !
Uskon myös siihen, että perheessä lasten syntymäjärjestys määrää aika paljon perheen dynamiikkaa. Omalla kohdallani en usko, että minusta erityisesti toivottiin poikaa, mutta otin sen roolin silti. Tätini kertoi, että kun veljeni oli kuollut Lastenlinnassa, isä tuli hänen luokseen itkien ja sanoi: minulla ei ole enää poikaa. Sitten synnyin minä, joka halusin pippelin ja leikkiä poikien leikkejä. Rakojätkä, sanoi ystäväni minusta jokin aika sitten 😃
PoistaJa tuo on totta, että omia murheita ei haluaisi vanhempien taakaksi, mutta äitinä toivoo, että lapset eivät suojelisi minua huoliltaan, koska vaistoan ne kuitenkin. Ei voi tukea ja auttaa, jollei asioita kerrota. Äiti on äiti koko ikänsä, sanoi minun äitini aina.
Kiitos! Kaunis ja koskettava kirjoitus.
VastaaPoistaIhanat kuvat. Monesti olen samaa ajatellut onneksi on paljon
valokuvia muistona.
Halaus täältäkin Hannele sinulle!
Kiitos! Muistot kannattelee, ja ne hyvät muistot on hyvä kuljettaa mukana, huonot muistot ensin käsitellä, jos siihen on tarvetta, sitten haudata ne.
Poista