Olen minä täällä!

 Tämä meidän perhe on aika tiivis yhteisö, vaikka lasten isä lähti lipettiin (oliko pakko muotoilla noin? Oli 😆) jo 25 vuotta sitten, ja lapset ovat jo aikuisia. Mitään kamalaa ei ole tapahtunut, luultavasti kaikki kääntyy ihan parhain päin, mutta nuorin poika sai huonoja uutisia, jotka ei toki tulleet yllätyksenä. Hän siis on työssä nuorisokodissa, ja siellä oli YT-neuvottelut, suurin osa henkilökunnasta irtisanottiin, myös mun poika. Hän on ammattikorkeasta valmistumisensa jälkeen ensimmäistä kertaa työttömänä, marraskuun alusta lähtien. 

Tämä on suuntaus: lastensuojelulaitoksia keskitetään valtiolle ja kaupungille, tulee halvemmaksi kuin yksityiset laitokset. Pojan työpaikalle jää enää muutama hoitaja ja sosiaalihoitaja, luultavasti koko laitos menee konkurssiin piakkoin. Aiemmin työn saanti sosiaalialalla oli suhteellisen helppoa, mutta ei enää nykyään. Kuka siinä kärsii eniten: ne lapset. 

No, olen luottavaisella mielellä, poika on kova tekemään työtä, mitä tahansa työtä, ja hänen mottonsa onkin: passiivisuus passivoittaa, aktiivisuus aktivoi, joten hän katselee uutta työpaikkaa koko ajan.

Mutta koska olen aina ottanut muiden huolia kantaakseni, kannan tätäkin asiaa harteillani. Ihan kuin se auttaisi, etenkin kun ei tiedä tulevaisuudesta, mikä on edessä. Luultavasti kaikki menee taas hyvin, ja huolehdin turhaan. Lähinnä taloudellista pärjäämistä mietin. 

Sitten lempiaiheeseeni: minuun itseeni. Soitin terveyskeskukseen varatakseni itselleni ajan lääkäriin. Haluan viimeinkin, että nämä kivut, joita mulla on etenkin käsissä, tutkitaan, eikä kuitata sanomalla: no kun sulla on nivelrikkoa, niin sitä on sitten kaikkialla, kivut johtuu siitä (näin mulle sanottiin edellisen kerran). Kivut ei ole nivelissä, vaan esimerkiksi käsien lihaksissa. Ne on kuumottavat, kipeät, turvonneet, särkevät, välillä melkein toimintakyvyttömät. Ja ihon pinta on niin arka, että vaatteetkin tuntuu välillä polttelevan iholla. Särkylääke ei juurikaan auta. Hikoilen öisin hulluna, on sellainen yleispaha olo, uupumus. Siinäpä haastetta tohtorille.

Soitin siis ajanvaraukseen, ja varustauduin pyytämään takaisinsoittoa. Mutta kas: puhelimeen vastattiin melkein välittömästi, ja voi miten ihana hoitaja sattui kohdalleni. Hän kirjasi kaiken kertomani ylös, teki tarkentavia kysymyksiä, katsoi mun tiedoista, että koska sulla on kilpirauhassairaus, laitetaan sulle lähete labraan, osa oireista voi selittyä kilpirauhasella. Lähetteeseen laitettiin myös kaikki peruslabrat, joita ei ole otettu hetkeen. Ja koska selitin, että kuulovammani vuoksi haluaisin lääkärin, joka puhuu suomea niin että saan selvää, hän ehdotti, että jos pystyn odottamaan, hän voisi laittaa minut hyvälle suomalaiselle lääkärille. Sanoin, että ei tee heikkoakaan, olen kärvistellyt kivuissa kuukausia. Nyt mulla on lääkäriaika 12.11. ja labralähetteet valmiina. Olen oikein tyytyväinen, ja muistin kiittää hoitajaa, miten hyvän kohtelun sain. 

Ja samana päivänä kun sain lääkärille ajan, tuli kutsu keskussairaalan silmälääkäriin joulukuussa. Eiköhän nämä kaikki asiat selviä.

Eilen vanhin poika laittoi meille kuvakansion, jossa oli ammattikuvaajan häissä ottamat kuvat, satoja ihania kuvia! Niitä katsellessa huolet ja murheet unohtui, aivan upeita kuvia! 

Tohdin varmaan laittaa tänne hauskan kuvan morsiuskimpun heitosta. Niin, kenelle se lensi, kaaressa suoraan syliin 😅 

 Ja koska voin näyttää oman naamani jos niin haluan, niin tässä sulhasen äiti-Hanni kirpparivaatteissaan. Huvittaa tämä kuva: näyttää kuin mulla ei olisi kulmahammasta tai useampaakaan. Kuva valehtelee, mutta muuten tykkään tästä kuvasta. Salaa otettu.

Sellainen ulina ja valitus tällä kertaa, plus loppukevennys. 

Olkaa ihmisiksi!

 

 

 

 

Sälää

 Mistähän sitä repisi jutun juurta.. 

Ystävät, hoitokoirieni Jasun ja Remun isäntäväki pakkasivat taas viime viikolla matkailuauton täyteen tavaraa, ja he lähtivät kohti Espanjaa, kuin muuttolinnut syksyllä. Samanlainen haikea mieli jää, kuin kurkiauraa katsellessa, vaikka tiedän että he palaavat taas keväällä. Tänään soiteltiin, he ovat edenneet reissussaan jo Ranskaan. 

Kävin heidän mökillään yhden yön reissun ennenkuin he lähtivät. Ei oltu nähty hetkeen, ja voi että koirat olivat innoissaan. Istuivat vieressä sohvalla kuin liimattuna, ja yöllä oli vähän ahdasta nukkua, kun Jasu ja Remu välttämättä halusivat viereeni. 

 Kun ystäväni puhuvat minusta koirien kuullen, mun nimeä ei voi mainita, vaan he puhuvat minusta salanimellä 😄 Jos koirat kuulevat mun nimen, ne sekoavat, alkavat rynnätä ulko-ovelle tai keittiön ikkunaan. Jee, rakas on tulossa!

Viime viikolla mulla olikin täällä vieras koko viikon. Helsingin siskon kerrostaloasunnossa tehtiin remontti, koko talon asunnot rempataan, ja sisko oli täällä evakossa oman asuntonsa remontin ajan.. Valmistauduin etukäteen suunnittelemalla ruokia. Sisko syö kasvisruokaa, sekä kalaa ja maitotuotteita, muttei lihaa. Tein pakkaseen kaalilaatikoita, osa ilman lihaa. Lihattomasta tuli parempaa.

 

Kokkasin myös mm erityisen hyvää parsakaalirisottoa, lohikiusausta kylmäsavulohesta, tomaatti-feta sosekeittoa. Yhtenä päivänä käytiin siskon tarjoamalla lounaalla Pancho Villassa. Jälkkäreitäkin loihdin, oli kivaa kokata, kun oli joku jolle sai laittaa ruokaa (no, mulla on aika usein kyllä).

 Sisko teki etätöitä, ehdittiin silti käydä lenkillä, saunoa, ja yhtenä päivänä käytiin uimahallissa vesijuoksemassa siskon pyynnöstä. Hän ei ollut koskaan vesijuoksua kokeillut. Nyt on. 

Ja tietenkin kaunistauduttiin saunan jälkeen.

 Sisko toi myös tullessaan lankaa, joka loppui kesken yhdestä puserosta, jonka kanssa olen taistellut varmaan kaksi kuukautta! Pistänyt neuleen välillä pois näkyvistä ja taas taistellut.

Ohje näyttää tältä:

Ja kaavio, joka on eri sivulla, näyttää tältä 😖:

 Ja lanka, jolla kudoin paidan (ohjeessa ollut lanka) näytti tältä. Kerissä oli myös solmuja.

Ihan kamalaa tappelua, ja mie sentään olen kokenut neuloja. Tein virheitä, ja lopulta en enää edes purkanut, jatkoin vaan virheistä huolimatta. Yksi vaikeus oli sovittaa kuvio raglankavennukseen, etenkin kun takakappale oli korotettu. Lanka meni koko ajan sääpuoleen, ja kun lopulta sain puseron tehtyä kaula-aukkoon saakka, totesin että työssä on 35 ylimääräistä silmukkaa. Sitten tein kaula-aukkoon joustinneuleen, ja kylmästi kavensin kutoessani ylimääräiset silmukat pois.

Siitä tuli pusero. Virheet huomaa, jos tietää, mistä niitä etsii, mutta so what. Päin persettä kudottu, mutta kaula-aukkokin jopa istuu täydellisesti.

 Loppuun laitan kuvan entisen mökkini Rauhalan portaista ja ovesta, piti kaivella vanhat kuvat esiin.. Jos Terhi osuu näkemään, huomaat varmaan jotain samaa Touhulan sisäänkäynnin kanssa.

 

 

 

Silmälääkäriä ja hoitoeläimiä

 Kerrassaan nerokas otsikko, mutta ei jaksa paneutua..

Tuore aviopari siis on Sisiliassa häämatkalla, palaavat torstaina. Multa kysyttiin jo keväällä, otanko Riekun ja Ållen silloin hoitoon, ja tietenkin lupasin. 

Ålle on paljon omissa oloissaan. Tykkää erityisesti oleskella parvekkeella, ja parina päivänä on ollut sen verran hyvä sää, että se on päässyt sinne tuoliinsa makoilemaan. 

Riekku sensijaan ei halua olla omissa oloissaan. Seuraa mua joka paikkaan. Kuva otettu juuri nyt, kun istun koneella kirjoittamassa tätä. Joku tarkkailee!

  (onpas mulla sekainen naulakko..)

Ålle tulee aamuisin herättämään. Se taputtaa varovasti tassulla poskeen tai selkään, ja jollen nouse antamaan ruokaa, se repii hampaillaan mun kaulakorua, tai jos olen laittanut silmälasit päähän, se ottaa laseista kunnon otteen, ja alkaa nakertaa niitä. Eli on pakko nousta. Kotona se ei pääse makuuhuoneeseen, mutta täällä on tietenkin eri säännöt! Ålle on The King

 

Todella usein, jos mulla on hoidossa eläimiä, jotain sattuu. Jasu työnsi tassunsa lasiovesta läpi, ja taka-antura leikattiin irti, avohaavan hoito jäi mulle, kun isäntäväki oli reissussa. Sekä Jasu että Remu oksensivat ja ripuloivat kaksi päivää, edelleen kun olin hoitamassa niitä. Ållen silmä tulehtui ja tuli lääkärireissu, kun se oli mulla hoidossa. Ja sitten se legendaarinen Ållen katoamistemppu pari vuotta sitten juhannuksena.

Niinpä sanoin melkein ääneen, kun löysin Ållen ruokakupin vierestä selvän HAMPAAN; että voihan helvetti, nyt siltä on lähtenyt hammas. Ålle syö raakalihapullia, sekä jonkin verran kuivanaksuja, se oli juuri hypännyt pöydältä alas syötyään, kupin vieressä oli hammas.

 

Laitoin pojalle viestin, että voiko olla mahdollista, että Ållelta irtosi hammas, kun se ei oireile mitenkään, eikä verta näy missään. Tultiin lopulta siihen tulokseen, että tuo on iso luun palanen, joka oli lihapullassa, ja Ålle onneksi sylki sen pois suustaan. Ei tuo oikein edes näytä kissan hampaalta. Reklamaation paikka kyllä.

Riekun hyvä ja huono puoli hoitokoirana on se, että sen kanssa on lenkkeiltävä kolme-neljä kertaa päivässä. Nyt on ollut aurinkoista, kiva ulkoilla, sadepäivinä sensijaan ei ehkä niinkään.

 20 metriä ulko-ovestani, ja ollaan tuossa metsässä. 

Riekku on aivan valloittava tapaus. Ja ilmeikäs. 

Sitten mun eilisestä silmälääkäristä vielä raportti.

Olin siis käynyt optikolla, ja yllätyksenä vetäisin kunnon lukemat silmänpainemittauksessa. Yläraja on 21, mun oikean silmän lukema 28.Viikon kuluttua lukema oli 26, ja varasin ajan Mehiläisen silmälääkärille Synsamille. 

Silmänpainettakin enemmän mua huolestutti kaihi, pärjään kyllä esim. auton ratissa, mutta etenkin varjopaikoissa on ohut savuverho edessä. Jos värikontrastit on selkeät, ei ole ongelmaa, mutta jossain kauppakeskuksessa hahmotan ihmisten kasvonpiirteet tarkasti vasta lähempää. Jne. Eniten mietityttää julkisen puolen leikkausjonot, yksityiselle mulla ei ole asiaa, kun yhden silmän leikkaus halvimmillaankin on enemmän kuin mun kuukauden eläke. 

Kaksospoika oli mulla kuskina, ja hänelle sanottiin, että noin tunti menee. Olin vähän kauhuissani. Tunnin vastaanotto erikoislääkärillä, lasku on vähintään 300€. 

Oletteko muuten törmänneet samaan ilmiöön kuin minä. Silmälääkärit on pääsääntöisesti joko tympeitä, tiuskivia möllejä, tai muuten erikoisia. Tämä eilinen lääkäri oli ihan ystävällinen, mutta erikoinen. Puhui vähän murtaen suomea, ja oli niin ripeä liikkeissään, että meinasi survoa mun kuulolaitteetkin korvasta pois 😄 Tunnin vastaanottoaika tarkoitti sitä, että hänellä oli kolme potilasta tunnissa. Ensin hän tarkisti mun näön, laittoi tipat silmiin, sitten odottelin ulkopuolella, kun hän teki samat toimenpiteet kahdelle seuraavalle potilaalle. Itse vastaanotto kesti varmaan vartin yhteensä. 

Hyvät uutiset: näen vanhoilla laseilla hyvin, ei tarvitse uusia. Sekä yllätys: kaihi on hyvin lievä, ehkä ei tarvita leikkausta pitkään aikaan, ei ehkä ikinä. Olin hämmästynyt, koska oireet on selkeät. 

Sitten - niin luulin - hyvä uutinen on, että silmänpaine oli 18 molemmissa silmissä, eli normaali. Mun silmät on todella kuivat, siis lääkäri sanoi, että to-del-la kuivat, eli optikolta ostamani tipat ei ole turhia. Sitten hän tutki koneella silmät, ja totesi, ottä hän laittaa samantien lähetteen sairaalaan silmäpolille. Huolimatta normaalista painelukemasta, tutkimus viittaa glaukoomaan ja vaatii lisätutkimukset. Daa!

Itse asiassa en ole huolissani, odottelen kutsua sairalaaan ja jätän herran huomaan (Lentelevälle Kristukselle on kerrottu asiasta 😌). Lääkäri sanoi, että tilanne ei ole paha, ja jos tippoja täytyy alkaa käyttää, ne ovat hyvin tehokkaat tipat, ja näköni voi kirkastua , kun (mahdollinen) glaukooma saadaan hoitoon. Eli kuten tyttäreni sanoi: säästit juuri 800 euroa, kun laseja ei tarvitse uusia, sekä 3000-4000 euroa, kun kaihileikkausta ei tarvitakaan, ainakaan yksityisellä. Siis pelkkää säästöä 😁 Lääkärin lasku oli 170€, tulee postissa jossain vaiheessa. 

Se mikä jäi mietityttämään. Onneksi se painelukema oli koholla, ja hälytti saman tien tilaamaan ajan lääkäriin. Eilen se oli normaali molemmissa silmissä, ja oli vain sattumaa, että se oli kohonnut, kun optikko sen mittasi. Kuten optikko ja eilinen lääkäri sanoi: glaukooma saattaa olla, vaikka silmänpaine olisi normaali, kuten mulla aiemmin on aina ollut. Jään siis rauhassa odottelemaan kutsua Kotkan keskussairaalaan.

Loppukevennyksenä onnesta soikea Hanni, joka nappasi hääkimpun kieli pitkällä odottavien nuorten naisten nenän edestä. Nyt etsin sen miehen. Kriteerit: komea, poninhäntäpäinen. Korvis saa olla, mutta tatuointeja ei. Normaali, ei narsistisia tai muita kusipäisiä piirteitä. Ei luottohäiriömerkintöjä. Luotettava. Syvällinen. Mutta ei liian nössö. 

 

 

 

 

 

Hääjuhla

 Lauantaina juhlittiin esikoiseni Antin, sekä miniäni Heidin häitä (paljastan nimet, koska ne jotka heidät tuntee, tietävät nimet, ne jotka eivät, ei tässä paljastu henkilöllisyys).

Hääpaikka oli  Rosbackan tila, aivan ihana juhlapaikka. Häävieraita oli viitisenkymmentä, siis pienet ja intiimit häät, koolla läheisin suku ja ystävät.

 Vihkipaikkana oli Tuusulan tunnelmallinen kappeli. Kerrottakoon tässä, että oli ensimmäiset häät, jossa häävieraat purskahtavat nauruun, kun ovi aukeaa ja morsian alkaa kävellä kohti odottavaa sulhasta. Tytär oli pyydetty videoimaan morsiamen saapuminen, nauruun repeäminen kuuluu hyvin videolla 😅

Syy repeämiseen ei suinkaan ollut morsiamen saapumisessa, vaan häämarssissa. Poika on ollut muksusta saakka suuri Star Wars-fani. Niinpä häämarssina oli Imperial march Star Wars-leffasta. Olin varustautunut nenäliinan kanssa häämarssiin, sitä ei sitten tarvittukaan vielä siinä kohtaa. 

Itse vihkiminen sen sijaan avasi kyynelhanat. Olen niin iloinen Antin ja Heidin puolesta, tuntuu että vakka löysi kantensa.

 Hääjuhla oli aivan ihana! Rento, iloinen, ja toisaalta liikutuksen kyyneliä kuivaili yksi ja toinen. Ruokana oli hampurilaisia salaatteineen ja ranskalaisineen. Ei mitään Hesen hamppareita, vaan ravintolatason ruokaa. Mulle oli tehty erikseen kaksi gluteenitonta hampparia, oli niin hyviä! Hääkakku leikattiin, oli hääleikkejä, mutta ei nekään perinteisiä. Häätanssi oli persoonallinen, musiikkina oli Heidin isän laulama laulu, hän soitti kitaraa ja lauloi, ja taas kyynelehdittiin.. Juomia riitti! Muutamakin matka Tallinnaan oli tehty, ja piilopullojakin oli siellä täällä 😆 Myös vessaan oli laitettu janon ehkäisemiseksi tarjottavaa. 

Juomien runsaus ei tarkoittanut, että ihmiset olisivat olleet umpihumalassa, mutta tunnelma oli kyllä rento, hauska ja kaikki viihtyivät. Musiikki vaihtui jossain vaiheessa rokkibändin soittamaan musiikkiin, ja anoppi tietenkin tanssi ensimmäisten joukossa. Yllätysnumerona kuultiin vähän ennen meidän lähtöä biisi, jossa morsian laulaa, sulhanen on rummuissa. 

  Perinteinen morsiamen kimpunheitto oli tietenkin ohjelmassa myös. Nuoria naisia asettui odottamaan,tönivät ja valmiiksi toisiaan valmiina taisteluun. Seisoin naisten takana. Heidi heitti kimpun, ja näin kuin hidastettuna filminä, kun kimppu lensi odottavien naisten yli ja tippui suoraan mulle 😅 Sanoin, että kai mun nyt pitää mennä tinderiin, vaikka en kyllä haluaisi miestä. Odottelen, saanko videota siitä kimpun heitosta 

 Me lähdimme siskon kanssa ennen puoltayötä toiseksi vanhimman pojan kyydissä Antin je Heidin kotiin. Hoidettiin Ålle ja Riekku, yövyttiin siellä, kun hääpari ja suuri osa vieraista siirtyi saunomaan ja laulamaan karaokea. Tilalla oli mahdollisuus yöpyä. Iltapalapizzojen jälkeen oli aika kiittää ihanista häistä ja muutkin seniorit näyttivät lähtevän ajoissa. Meille oli varattuna konjakkia, suklaata ja ruokaa, pidettiin omat jatkot.

Eilen Kaksospoika haki meidät mun autolla ja lähdettiin kotia kohti sydän täynnä kiitollisuutta ja iloa.

Huomenna hääpari lähtee häämatkalle ja  Ålle ja Riekku tulee mulle hoitoon.

Pidin siis puheen. Olin ajatellut, että morsiamen vanhempien puheiden jälkeen mun pidempi jaarittelu pitkästyttää, mutta en voinut enää perääntyä. Kävikin päinvastoin. Vieraat kuuntelivat hipihiljaa, ja sitten alkoi kuulua niiskutusta sieltä täältä.. yksi ja toinen vieras tuli kiittämään.  Kopioin puheen tähän perään. Hypätkää yli, jos ette jaksa lukea.  

Rakas hääpari Antti ja Heidi

Hyvät häävieraat

Olemme täällä koolla iloisissa merkeissä: Antin ja Heidin hääjuhlassa. Etenkin tässä nykyajassa on aina iloinen asia, kun rakkaus yhdistää ja saa sitoutumaan yhteiseen elämään.

Antti eli muutamia vuosia sitten haastavaa ja vaikeaa aikaa, ja se koski tietenkin myös äidin sydämeen. Noihin aikoihin näin unen. Unessa nuori, kaunis nainen tuli kertomaan, että hän on Antin tuleva puoliso, jonka kanssa syntyy onnellinen parisuhde. Nainen oli vaaleahiuksinen, pyöreät kasvonpiirteet. Hänellä oli valloittava hymy, ja pisaroiva naurunsa sai ilon tarttumaan. 

Kun aamulla heräsin, kirjoitin kuvauksen unen naisesta ja tunnelmasta, suljin paperin kirjekuoreen, ja talletin kuoren lipaston laatikkoon.

Antilla alkoi toipumisen aika. Löytyi tyttöystäviäkin, mutta kukaan heistä ei vastannut uneni naista. Ehdin jo epäillä, että enneunien näkemisen lahjani on kadonnut. 

Sitten Antti ilmoitti tulevansa käymään. Hän tulee käymään yhden Heidin kanssa. Kun sitten Heidi astui ensimmäisen kerran eteiseeni, olin vähällä huudahtaa ääneen: BINGO! Tunnistin ulkonäöstä, hymystä iloisen ja eläväisen uneni naisen. Heidin.

Sinä Heidi tulit luontevasti osaksi perhettämme heti seurustelun alkuajoista saakka. Et säikähtänyt Antin meluisaa sisaruslaumaa, et veljen lapsia. Ihme kyllä, et edes minua, tulevaa anoppia. Olenkin varma, että Antin sisarukset, muu suku ja läheiset yhtyvät sanoihini, kun toivotan sinut, Heidi nyt ihan virallisesti tervetulleeksi sukuun ja perheeseen. 

Isäni ja äitini, Antin isovanhemmat olivat yhdessä yli 60 vuotta. Ei heidän liittonsa tietenkään ongelmatonta ollut, etenkin kun he elivät läpi sota-ajan, pula-ajan, köyhyyden, mutta varmaan kummankaan mieleen ei missään elämän vaiheessa tullut luovuttaminen avioliitossa. 

Vuosien myötä heidän liittonsa vahvistui ja rakkaus syveni, ja tällaista tulevaisuutta toivon myös teille, Antti ja Heidi.

Lasten lähdettyä omaan elämään, he elivät kahdestaan pienessä punaisessa mökissään, ja tekivät kaiken yhdessä. Kun he iltaisin kävivät nukkumaan, etsi isäni äidin käden peiton alta, ja he nukkuivat käsi kädessä.

Kun äidiltä kysyttiin, mikä on se liima, joka on saanut liiton kestämään, äitini mainitsi kaksi asiaa, joita he molemmat olivat noudattaneet. Kun molemmat ajattelevat ensin toisen parasta, sitten vasta itseään, ollaan tasapainossa. Sekä se, että vuosienkin jälkeen puolisossa pitää nähdä ne hyvät puolet, parhaat puolet. Joskus jopa silloin, kun toinen ei tuntuisi sitä ansaitsevan.

Nämä äitini, Jämsän mummun neuvot haluan antaa teille, Antti ja Heidi tuleville vuosille. Hoitakaa parisuhdetta. Pitäkää huolta toinen toisesta. Pitäkää toisianne kädestä kiinni. 

Joku on sanonut: rakkaus ei ole toisiinsa tuijottamista, vaan samaan suuntaan katsomista.

Onnea yhteiselle matkalle! 

 

 

Hannin viikko

 Tällä viikolla bujossa oli vasta yksi merkintä etukäteen kirjattuna. Torstaina piti mennä tarkistuttamaan silmänpaineet. Nyt sama bujosivu on täynnä merkintöjä, ainoastaan huominen on tyhjää täynnä. Tässä alkutilanne:

 

Maanantaina kävin kirjastossa. Olin päättänyt, luettuani viimeksi mm Boynen Kuudes mies-romaanin, että nyt on lainattava jotain kepeää. Kuinka ollakaan, lainasin tositarinaan perustuvan romaanin keskitysleiristä, mutta vastapainoksi Enni Mustosen kirjan. Marika Rosenborgilta etsin toista kirjaa, mutta sitä ei ollut hyllyssä. Lainasin kuitenkin samalta kirjailijalta toisen kirjan. Minähän olen varmistelija, katastrofiajattelija, konfliktikammoinen jos joku. Olen lukenut muutaman kymmenen sivua, ja kirja tuntuu kertovan aika paljon Hannista 😊

 Maanantaina kirjastossa käytyäni hain mukaan tyttären, me molemmat ollaan päätetty löytää hääjuhlavaatteet kirpparilta. Minulta puuttui vielä kengät, jakku ja laukku. Mentiin ICare-kirpparille ( = Pelastusarmeijan kirppari) ja pääsinkin takahuoneeseen penkomaan kenkiä, joita ei oltu vielä tuotu myymälän puolelle. Löysin kengät (en voi enkä halua käyttää kapeita enkä korkokenkiä). Hinta oli suolainen kirpparihinnaksi, mutta ajattelin että menköön, hyvänlaatuiset nahkakengät, Ilves-merkkiset, 15€.

 Illalla googletin vastaavien Ilves-kenkien hintoja. Ei ne sitten niin kalliit olleetkaan.

 

Tiistaina sain tehtyä yhden ällöttävimmistä hommista: siivosin auton. Ei se lopulta kamalan iso työ ole, mutta se aloittaminen ( = imurin kantaminen parkkipaikalle) ottaa aina koville. Sekä se, että autoon on kertynyt 3 kiloa hiekkaa ja pölyä. Nyt on Karl puhdas, käytin sen pesulassakin (mikä on kammottava paikka!!) Olen kuuluisa siitä, että mulla on osapuilleen Kymenlaakson paskaisin auto sisältä ja ulkoa. 

Olen käynyt varmaan 15 vuotta kansalaisopiston vesijumpassa maanantaisin. Ohjaaja on mun ystävä, entinen naapuri, todella hyvä vetäjä, joten ryhmään halutessaan on pidettävä kiirettä, että ehtii ilmottautumaan, paikat menee parissa minuutissa. Niinpä olin etsinyt valmiiksi oikean ryhmän, ja olin valmiina sormi liipasimella, kun ilmottautuminen alkaa klo 10.00. Kello tuli 10, mutta ilmottautuminen ei auennut. Kokeilin klikata, ei auttanut, "ilmoittautuminen ei ole auki". Oli pakko palata opiston etusivulle, aloitta alusta, etsiä oikea kurssi. Sitten pääsin ilmottautumaan, ehkä klo 10.04 sain sen tehtyä. Olet varasijalla. Perse!! Mun ainoa ohjattu liikunta tänä vuonna, enpä sitten menekään.

Keskiviikkona suivaannuin itseeni. Onhan se kumma, jollen saa itseäni liikkeelle, lenkillekin turhan harvoin. Pakkasin uimakamppeet kassiin ja lähdin uimahalliin. Meillä on monitoimitalo, jossa on myös uimahalli, klooriton vesi, poreallas, 25 metrin allas. 

 Uimareita ei ollut päivällä montaa, vesijuoksin 40 minuuttia ja taputin sen jälkeen itseäni selkään. Hyvä, Hanni!! Ensi viikolla käyn kaksi kertaa vesijuoksemassa, ja SAATAN kurkata varovasti kuntosalin ovesta sisään, onko siellä kaikki ennallaan. Jospa repäisis ja kävisi sielläkin verestämässä muistia ja taitoja. Mulla on vuosikortti, jolla saan käydä halleissa ja kuntosalilla niin paljon kuin haluan. Jotain hyötyä astmasta, saan sen kortin 62 eurolla.

Torstaina oli silmänpaineen mittaus Synsamilla. Oli eri optikko, joka sanoi mulle, että ei sen paineen tarvitse vielä merkitä yhtään mitään, koska glaukooma voi olla myös ihmisillä, joilla on normaali silmänpaine, ja päinvastoin, kohonnut silmänpaine ei tarvitse tarkoittaa glaukoomaa. Paine mitattiin, se oli tullut alaspäin, mutta vähän koholla vielä. En huolestu edelleenkään, mutta  varasin silmälääkärin 14.9. Kätevää sinänsä, että lääkäri tulee optikkoliikkeeseen.

Kun pääsin optikolta, hain tyttären mukaan, hänellä oli etäpäivä koulusta, ja lähdettiin kirpparille. Löysin laukun, sekä sellaisen ehkä-jakun, mutta jätin jakun ostamatta. Laukun ostin -30%

 Ja sitten bongasin tyttärelle, jolla siis on juhlavaatteena kaunis haalari, aivan ihanan mustan juhlamekon. Se sopi niin täydellisesti, että ostettiin sitten sekin. Hän voi vaihtaa juhlassa vaatteita kolme kertaa 😁

Eilen, perjantaina sain siivottua tämän kotini vähän tarkemmin. Mulla on yleensä sellaista silmänlumesiistiä, mutta täällä ei ole imuroitu eikä mopattu, eikä pölyjä pyyhitty. Nyt on.

 

 Eilen, perjantaina hain lapsenlapsen tarhasta isosiskonsa kanssa, tytär eli lasten täti halusi mukaan hengaamaan muksujen kanssa. Oli niin ihana, kun menin pienten puolelle portin taa ja huutelin tyttöä nimeltä. Hän ilahtui selvästi ja hihkaisi: mummu! Sitten mentiin kotiin odottelemaan, koska isi pääsee töistä. Oli niin liikuttavaa, kun oltiin lähdössä tyttären kanssa, ja pikkuiselle tuli kiire laittaa sukat jalkaan. Hän oli lähdössä meidän mukaan, ja itku tuli, kun selitin, että nyt täytyy jäädä kotiin 😢 Tyttö ei myöskään vielä ymmärtänyt, kun lupasin tänään mennä uudelleen leikkimään ja hoitamaan tyttöä, jotta isosisko pääsee Tykkimäen päättäjäisiin. Eli tänään iltapäivällä suuntaan moneksi tunniksi hoitamaan lapsenlasta. Ihan parasta!

Eilen sain myös häälahjasukat viimeistelyä vaille valmiiksi. jouduin purkamaan ja kutomaan uusiksi morsiamen toisen sukan kuvion alareunasta saakka, olin vahingossa kutonut sen eri langalla. Päättely ja höyrytys vielä 

 Illalla istuin puolenyön aikaan hetken parvekkeella ja katselin kaunista yötaivasta. Kuuhulluus kai saa tuijottamaan taivaalle, ulvomaan ja valvomaan 😄 

 

Tänään lauantaina siis on lapsenhoitokeikka. Huomenna sunnuntaina bujossa ei ole yhtään merkintää. En siis tee yhtään mitään, kun ei kerta ole pakko.
 

 

Vanheneminen on perseestä

 Ensin otsikon selitys, sitten mukavempiin aiheisiin.

Minulla todettiin reilu vuosi sitten alkava kaihi, ja nyt oli korkea aika käydä optikolla tarkistuttamassa tilanne.Optikot pystyvät nykyään tutkimaan muutakin kuin näön, joten aloitin sieltä.

Hyvät uutiset oli, että näkö ei ole heikentynyt, vanhat (kalliit) lasit toimii vielä ihan hyvin. Kaihikaan ei ole vielä paha, sen tiedänkin, koska näen ajaa autoa, lukea, tehdä käsitöitä. Mutta esimerkiksi kauppakeskuksen käytävällä näen tarkasti ihmisten kasvonpiirteet vasta lähempää, ja värikontrastien puuttuessa en näe selkeästi. Maisemassa on etenkin auringonpaisteessa kauempana näkyvät varjopaikat vähän suttuisia, mutta optikon mukaan kaihitilanne voidaan tarkistaa puolen vuoden kuluttua uudelleen, jos niin haluan. Missään nimessä mulla ei ole rahaa kaihileikkaukseen yksityisellä, kuukauden eläke ei edes riitä yhden silmän laserointiin, joten on hakeuduttava julkiselle jonoon. 

Mutta sitten: silmänpaine oikeassa silmässä oli selvästi koholla. Mulla ei ole koskaan ennen ollut, eikä sen vielä tarvitse sen kummempaa tarkoittaa, mutta se mitataan uudelleen ensi viikolla ja tarkistetaan. Sain myös erittäin kuiviin silmiini tehokkaampia silmätippoja. Silmät on niin kuivat, että joskus yöllä en saa luomia auki. Silmät vuotaa, kirvelee, kutiaa, on roskan tunne silmässä. Uudet silmätipat tuntuu auttavan kyllä (kunhan saan tipan ulos pullosta ja osumaan silmään 😑) Mutta joka tapauksessa edessä on käynti silmälääkärissä. Vanheneminen ON perseestä.

Perjantaina nuorempi lapsenlapsi täytti 2 vuotta 💖 Ostettiin lahjaksi teeastiasto, ja saimmekin jo, paitsi kahvituksen ja synttärikakkua, myös taaperon tarjoamaa teetä ja mansikkakakkua. Tiesittekö, että leikkikahvia hörpätessä pitää suusta kuulua tietty hörppäämisen ääni, sekä kakkua syödessä pitää maiskuttaa suuta ja kehua leivonnaisia vuolaasti?

 Lisäksi tyttö sai pelin, jonka säännöt mummukin oppi hetkessä 😎

Lähdettiin vielä porukalla läheiseen leikkipuistoon. 10-vuotias ja kummisetänsä (kaksospoika) järjestivät kisan, kumman kenkä lentää keinusta pidemmälle. Setä voitti, mutta tyttö pölli kostoksi kengät 😅 

 Siitä seurasi taas juoksukisa, setä sukkasillaan, tytöllä kengät jalassa. En muuten muista, koska olisin nähnyt jonkun aikuisen juoksevan niin kovaa kuin kaksospoika! Oletan, että koska hän joutuu aika usein juoksemaan hatkaan lähteneen nuoren perään, kunto ja juoksunopeus on kehittynyt 😀 Näitä juoksunäytteitä on kertynyt mm pitkin peltoja, kaupungin keskustassa, asemalaiturilla, terveyskeskuksessa, kun karkaavan nuoren perään pitää lähteä viipymättä. 

Muutakin kivaa on tiedossa, parin viikon kuluttua pojan ja miniän häät. 

Olin päättänyt, että ostan uuden vaatteen (on pakkokin, kaappi on täynnä lumppuja ja ikivanhoja vaatteita), mutta vaate on löydyttävä kirpparilta. Eilen käytiin tyttären kanssa Bella-kirppiksellä. Tyttö löysi tietenkin itselleen vaikka mitä: kaksi haalaria ja mekon, joista ostettiin haalari ja se mekko, eli kaksi vaihtoehtoa hääjuhlavaatteeksi. Kun hän kävi palauttamassa paikalleen toista haalaria, hän oli bongannut yhdestä loosista mekon, jonka toi mulle. Oli hauska nähdä likan ilme, kun tulin pois sovituskopista mekko päälläni. Hän sanoi, ettei ole ikinä nähnyt vaatteen sopivan niin hyvin, kuin tuo mekko sopi mulle. 

 

Katkaisin pääni poikki, kun ilmeeni on niin pöhkö 😆

Mekko maksoi 5.75€, ja meidän vaatteet yhteensä parikymppiä.

Vielä täytyy löytää mekkoon punainen jakku ja kengät. Hääjuhlapaikassa ei ole lämmitystä, ja mulla on rumat käsivarret 😁 Eiköhän se punainen jakkukin löydy kirpparilta. Otan likan mukaan, se löytää. 

Häissä aion sulhasen äitinä pitää pienen puheen. En tajua, mitä siitä tulee! Kyllähän mie kirjoitan vaikka presidentin puheen, jos joku muu pitäisi sen, mutta en millään haluaisi puhua yleisön edessä. Siis olen pitänyt luentoja, puhunut musiikkiopiston avajaisissa, matineoissa, ne ihan ammattiin kuuluvina juttuina, mutta tämä on eri juttu. Kun kirjoitin puhetta, liikutuin jo siinä omista sanoistani niin että paperi kastui kyynelistä 😪 Nyt luen tekstiä niin monta kertaa, että en enää liikutu, enkä tarvitse paperia nenäni eteen.

Mutta uskokaa vaan, häävieraat tulevat vollottamaan, mikä olisi vähän niinkuin tarkoitus.
 

 

Elokuun tunnelmaa ja noitatarinoita

 Elokuu alkaa olla puolivälissä, ja tämä kesä kyllä humpsahti jonnekin, en edes oikein tiedä minne. Tämän viikon bujosivu täyttyy merkinnöistä, paljon kaikkea pientä muistettavaa ja puuhaa. Tässä sivu on vielä tyhjä (tai vähän merkintöjä häivytetty piiloon).

Rakastan elokuun lämpimiä, pimeneviä iltoja, tykkään istua parvekkeella myöhään illalla lukemassa. Nyt puuttuu se lämmin, muu olisi kohdillaan. Mutta istun uhallakin joka ilta hetken parvekkeellani viltin alla ja ... niin, olen vain. 

 Ja sitten ihan toisenlaista tarinaa.

Minä en ole uskovainen, en edes uskonnollinen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta henkinen kai on paras sana kuvaamaan itseäni. Ja uskon, että on olemassa voima, joka ohjaa meitä, ja enkeleihin uskon tottakai. Enkeleitä pyydän avukseni, läheisteni avuksi, ja kohdistan ajatukset avun tarvitsijaan. Usein saan vastauksen, tunnen fyysisestikin  oloni rentoutuvan, jos jokin asia järjestyy. Minulla on myös henkiopas Kerttu, joka on ainakin kolmelta neljältä auto-onnettomuudelta pelastanut minut varoittamalla vaarasta.

Yritän aina myös kiittää avusta. Joojoo, tällainen hörhö. Ja koska tarvitsen kohteen, johon kiinnitän katseeni, kun on asiaa ylemmälle taholle, kohdistan ajatukseni seinällä hyllyssä olevaan ikoniin (tykkään ikoneista, ilman sen kummempaa vakaumusta). Mun luottoikoni on toinen vasemmalla, Kristus. 

 

Sitten yksi tarina Kristuksesta, siis tuosta ikonista. Liskonainen (osa tunteekin meidän ihanan Liskiksen), oli menossa sairaalaan toimenpiteeseen, ja olin täällä aamusta saakka hengessä mukana. Heittelin enkeleitä ja ajatuksia Liskiksen suuntaan. Sitten menin keittiööni, joka on tuon ikoniseinän toisella puolella.

Touhusin jotain keittiössä, ja kuulin ison kolahduksen. Ihmettelin, mitä kaatui tai putosi, aukaisin kaappien ovia; kaikki astiat paikallaan. No, ehkä se kuului naapurista. Katsoin kuitenkin kelloa ja painoin kellonajan mieleeni, ehkä jotain tapahtui Liskiksen toimenpiteessä. 

Hetken päästä menin olohuoneeseen. Kristus makasi eteisen ja olohuoneen oviaukon vasemmassa reunassa selällään. Tuota seinäkelloa ei silloin ollut seinässä, mutta silti en ymmärrä, miten ikoni oli ohittanut vieressä olevan ikonin, joka oli paikallaan, eikä ollut edes vinossa. Kristus oli ponkaissut kaaressa lattialle, matkaa on pari metriä. Siellä hän makasi ja ajattelin, että kai tämä on nyt merkki jostain. Tosin nostaessani Kristusta takaisin, sanoin hänelle ankarasti, että vähän vähempikin riittäisi antamaan merkkejä.

Suunnilleen tuohon kellonaikaan Liskiksen toimenpide oli ohi, ja kaikki meni hyvin. 

Näen myös enneunia. Valitettavasti olen erikoistunut kuolemiin ja eroihin, mutta toisaalta osaan pitää suuni kiinni, enkä kerro unistani asianomaisille, mikäli enne on huono. Oman eroni näin, samoin ystäväni. Rakas yhdeksänkymppinen kummisetäni kävi aamuyöllä unessani kertomassa Tampereen murteellaan: mun tarttee ny´l lähtee. Hän kuoli sinä yönä aamuyöllä. Isä kävi kuolemansa jälkeen istumassa sänkyni reunalla niin että Viivi-koirakin havahtui siihen. Isä kävi sanomassa, että kaikki järjestyy haastavassa elämäntilanteessani. Äitini tuli uneen kuolemansa jälkeen nauravaisena ja punaposkisena ja sanoi: näetkö miten hyvä olo minulla on nyt. Älä sure enää! Nyt näin unen, jossa iso huolien möykky katosi. Uni oli symbolinen, mutta selkeä. Huolien möykky on jo alkanut pienentyä.

Jos unen sanoma on todellinen, se toteutuu 2-4 kuukauden sisällä, muussa tapauksessa se on väärä hälytys. Kuten oli se uni, jossa rajan taa siirtynyt isäni haki mukaansa yhden sukulaismiehen. Siitä on nyt yli 20 vuotta, ja se mies on edelleen elossa.  

Kristukselle on annettu seuraava tehtävä, parikin. Yksi ongelma alkaa ratketa ensi viikolla jos hyvin käy. Ja kyllä, muistan aina kiittää avusta ja huolenpidosta.

Terveisin Noitanne Hoo