Aloitin tarinani kertomista aiemmin keväällä
https://sanojasilmukoihin.blogspot.com/2025/04/kaikki-exathan-on-narsisteja.html
Olin seurustellut lukioajoista saman pojan kanssa melkein seitsemän vuotta. Kun sitten kumpikin oli valmistunut, menimme naimisiin. Silloin, yli 40 vuotta sitten se tuntui oikealta ratkaisulta, ja koska sisimmässäni tiesin, että mies oli kroonikko kulkemaan vieraissa, kuvittelin, että hän sitoutuu minuun ja mahdollisesti tulevaan perheeseensä, mikäli olemme naimisissa ja lopettaa keskenkasvuisen hölmöilynsä. Kasvaa vastuuntuntoiseksi mieheksi.
Väärin luulin.
Häät vietettiin, olin todella sinisilmäinen ja luottavainen.
Puolisen vuotta myöhemmin mies sai työpaikan seudulta, josssa asun edelleen. Muutto Jyväskylästä oli minulle vaikea. Muutimme vuokralle taloyhtiöön, jossa asui hyvin toisentyyppisiä ihmisiä, kuin mihin olin tottunut. Ikävöin ystäviäni, työyhteisöäni, kaunista kotikaupunkiani, kaikkea. Olin hyvin yksin.
Tulin raskaaksi heti muuttomme jälkeen. Minulle soitettiin kaksi viikkoa muuttomme jälkeen musiikkiopistosta, olivat saaneet kuulla, että seudulle on muuttanut pätevä opettaja, ja sain työtarjouksen. Jonka otinkin vastaan sitten, kun äitiyslomani loppui.
Esikoinen syntyi marraskuun lopulla. Olin aika monta päivää sairaalassa, koska synnytys ei mennyt ihan niinkuin piti, menetin verta, lapsi syntyi sinisenä ja velttona. Kaikki lopulta toipuivat, pääsimme kotiutumaan. Siihen aikaan ei täällä ollut synnytysosastolla vierihoitoa. Minulle pakattiin vauva mukaan ja toivotettiin onnea matkaan. En ollut koskaan edes vaihtanut vaippaa.
Olin siivonnut kotimme, laittanut kaikki valmiiksi vauvaa varten. Kun olin sairaalassa, lapsen isä kävi meitä katsomassa muutaman kerran. Torkkui haisevana, krapulaisena, tylynä sängyn vieressä, ei ollut kiinnostunut lapsesta sen enempää kuin vaimostakaan. Paha olo ja pahat aavistukset lisääntyivät jo ennenkuin pääsimme kotiin.
Kotona näytti siltä kuin ei olisi siivottu moneen viikkoon. Tyhjiä pulloja, tupakantumppeja, täysiä tuhkakuppeja, tahroja, kaatuneita laseja.. Mies oli etukäteen iloinnut siitä, että saa pitää varpajaisia joka päivä ja heittää hyvästit vapaudelle. Näin hän teki, tosin vapaudestaan hän ei luopunut.
Minä aloin kasvaa äidiksi. Minkäänlaista tukiverkostoa minulla ei ollut lähellä, en ollut oikein ystävystynyt kehenkään, joka olisi ollut tukenani. Oma äitini oli puhelimen päässä, todella iso turva. Toisin kuin anoppi.
Anoppini oli alkoholisoitunut, juonut viimeiset vuodet, menettänyt kaikki suodattimet, ilkeili ja kohteli minua julmasti, etenkin sen jälkeen kun synnytin hänelle ensimmäisen lapsenlapsen. Puhelin soi monta kertaa päivässä, useinmiten siellä oli anoppi, lapsen tuore isoäiti. Muistan aina hänen äänensä, kun hän juovuksissa, tupakantummentamalla äänellään raakkui: miksi tuollainen ihminen tekee lapsen, kun et pysty siitä huolta pitämään! Miksi se lapsi huutaa??! (no kun puhelin soi koko ajan, imetys jäi kesken..) Miksi sinä et hoida sitä!!! SINÄ TAPAT SEN LAPSEN!!! SINÄ TAPAT SEN VIELÄ!!
Jälkeenpäin olen kauhistunut siitä, miten vakavasti olin masentunut. Vietin yksin ensimmäisen uuden vuoden, mies oli juhlimassa naapureiden kanssa, mutta en saanut lähteä vauvan kanssa mukaan. En voinut tehdä pienintäkään lenkkiä yksin ulkona, koska mies ei pystyisi hoitamaan lasta, jos se alkaa huutaa. Mies oli viikot töissä, viikonloput ... niin, jossain. Minä olin yksin. Tai vauvan kanssa. Hoidin vauvan yksin myös öisin, ja jos pyysin päästä hetkeksi lepäämään, että mies olisi vauvan kanssa, mies ryntäsi sängylle poikittain, ja huusi että hän on väsynyt ja tarvitsee levon. Olin aivan loppu.
Sain myös kuulla ne sanat, jotka jäivät alitajuntaani: sinussa on enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Lähden viikonlopuksi naisen luo, joka jaksaa olla iloinen, toisin kuin sinä! En saanut itkeä, koska silloin mies lähtee lopullisesti ja hylkää meidät. Mies lähti Tallinnaan sikäläisen vakihuoransa luo. Jäin kotiin ilman ruokaa ja autoa, ulkona 30 asteen pakkanen. Kun hän palasi Tallinnasta, hän herätti minut kertoakseen, että se nainen oli juuri niin kaunis kuin hän muistikin. En itkenyt silloinkaan, koska se oli kielletty.
Ensimmäistä äitienpäivääni odotin, jospa saisin päivän tuntea olevani rakastettu ja tärkeä. Sain lahjaksi silitysraudan, jotta hänen paitansa olisi silitetty vihdoinkin vähän paremmin. Hän söi laittamani äitienpäiväaterian, ja lähti sitten naapureiden kanssa juhlimaan. Illalla hän tuli laittamaan lapsen nukkumaan, vauva alkoi itkeä, koska humalainen isä kolautti vauvan pään ovenpieleen. Lapsi laitettiin sänkyyn, jätettiin minulle huutavana, koska miehen piti mennä jatkamaan. Minä pidin mielessä, että en saa itkeä. En saa itkeä.
Äitienpäivänä otetusta kuvasta kukaan ei voi aavistaa, missä helvetissä elin. Koska minun piti olla nauravainen, kuten se nainen, jonka luokse mies välillä lähti. Jospa hän jää, kun olen iloinen.
Lasta rakastin. Lapsen hoidin. Lapsiani rakastan edelleen enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Lapsi oli se syy, miksi jaksoin, vaikka kaikki värit olivat kadonneet elämästäni, sananmukaisesti en nähnyt muuta kuin mustaa ja harmaata. Kadehdin sitä rohkeutta, jolla joen yläjuoksulla olevan mielisairaalan potilaat välillä hyppäsivät jokeen ja hukuttautuivat. Kotimme oli saman joen rannassa, ja joskus ruumis ajautui vastarannalle. Katselin ikkunasta, kun poliisit tulivat rantaan.
Kiehtova, musta vesi houkutti.
