Minun äitini

Kirjoitin aiemmin omasta isästäni tarinaa täällä, nyt on äiti jostain syystä ollut mielessä monta päivää, tarinoinpa siis äidistäni. 

Äiti syntyi Hämeessä, vauraaseen maalaistaloon kuopukseksi vuonna 1925. Mummuni oli ennen äidin syntymää jäänyt leskeksi, yksin neljän lapsen kanssa, ja hän teki mielestäni aika rohkean teon: osti oman lapsuuskotinsa, ison maatilan itselleen miehensä kuoltua ja alkoi hoitaa sitä yksin. Mummu palkkasi jossain vaiheessa työmiehen taloon, he alkoivat seukata (virn!), menivät naimisiin ja äitini syntyi tähän liittoon ainoana lapsena. Hän ei koskaan saanut tasa-arvoista asemaa muihin lapsiin verrattuna, ja lopulta homma junailtiin niin, että papan ja mummun kuoltua äiti jätettiin perinnöttömäksi. 

Äitini rippikuva. Olen perinyt äidiltäni ainakin silmät, kippuranenän ja alahuulen 😙 

 

Sodan jälkeen yhdessä kylän talossa järjestettiin tallukantekokurssit. Äiti oli musikaalinen ja häntä pyydettiin sinne laulamaan. Säestäjäksi lupautui naapurikylän Erkki ja se oli sitten menoa, nuoret rakastuivat. Valitettavasti äidinäiti ei hyväksynyt pientilallisen poikaa vävykseen, parempi ehdokas olisi ollut naapurin tilallisen poika, mutta isä ja äiti pitivät puolensa, menivät kihloihin ja järjestivät kyläläisten avustuksilla häät. Mummu ei mennyt häihin, eikä päästänyt sinne pappaakaan. Kun äiti lähti isän luo häiden jälkeen, hän sai mukaansa polkupyörän, jonka oli saanut rippilahjaksi, ja polkupyörän tarakalle viltin. Yhteiselämän isä ja äiti aloittivan pienessä hellahuoneessa. 

Meitä lapsia syntyi viisi, kaksi kuoli vauvana. Suru lasten kuolemista jätti ikuisen surun jäljen isään ja äitiin. Olen jälkeenpäin muistanut, että kun olin lapsi ja yöllä ryömin joskus isän ja äidin sänkyyn, äiti otti minua ranteesta kiinni ja piti sormiaan siinä jonkin aikaa. Hän varmaan mittasi pulssiani; vuotta ennen syntymääni veljeni kuoli synnynnäiseen sydänvikaan. Vähitellen äiti rauhoittui ja alkoi luottaa, että minä pysyn hengissä. 

Kuvassa lojun äidin sylissä, etualalla pikkusisko. Olen 6-vuotias.

 

Äiti oli kyllä ankara kasvattaja, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että monella ikäiselläni oli paljon turvattomampi lapsuus. Äiti piti kurin, mutta toisaalta meillä sai nauraa, leikkiä, juosta ja pelleillä. Äiti valmisti täydelliset vaatevarastot nukeille, tuli syömään leikkimökkiin hiekkakakkuja ja voikukkateetä. Meillä luettiin ääneen kirjoja, opetettiin lastenlaulut ja meille ostettiin piano. Kuten siskoni vähän aikaa sitten sanoi: meillähän oli tavallaan kulttuurikoti. Kyllä, pienissä puitteissa pienessä maalaiskylässä meillä harrastettiin kulttuuria. Äiti kirjoitti runoja, sävelsi ja sanoitti lauluja, he esiintyivät isän kanssa paljon. Äiti kirjoitti omakustanteisen kirjankin myöhemmin.

Juhlapäivinä meillä oli omat traditiot. Juhannuksena isä haki koivut rapun pieleen, perhe ikuistettiin kuvaan isän kameralla. Isä harrasti valokuvaustakin jossain vaiheessa, rakensi itse suurennuskoneen ja kehitti nämä mustavalkoiset kuvat itse. 

 Pelleillä sai, jopa irvistää

 Äiti opetti kotitöitä jo pienenä. Ja muistan tämän selvästi: äiti opetti minut kutomaan, kun olin 4-vuotias. Innostuin niin opettelemaan, että en malttanut mennä nukkumaan. Yöpaita päälläkin vielä harjoittelin 

 Kuva on vuodelta 1959. Asuimme pienellä rautatieasemalla.

Kasvimaalla oltiin koko perhe, kuvassa varmaan perunan istutuksessa.. Isosisko oli jo muuttanut kotoa pois. 

 Äitini oli kotiäiti, kuten aika monet siihen aikaan. Kun lähdin kouluun, äiti katsoi että olin lämpimästi puettu, ja äiti oli kotona kun tulin koulusta. Ja voi sitä riemua, kun eteiseen asti tuli lettujen tuoksu koulusta palatessa. 

Äidillä oli tietysti vanhanaikainen elämänkatsomus, hän oli uskonnollinenkin, vaikkei mitenkään julistanut uskoaan. Raamattuun hän vetosi välillä sellaisissakin asioissa, että minä katsoin viisaammaksi pistää suuni kiinni 😆 Mutta toisaalta äiti hyväksyi minun hippikauteni, sain käydä tanssilavoilla, diskoissa, kaverit saivat tulle meille, minä mennä kavereiden luo. Sain käydä yhteiskoulun ja lukion, molemmat koulut maksoivat siihen aikaan paljon, lisäksi Konservatorion maksut oli kalliita. Jostain äiti ne rahat repi. Äiti oli meidän perheen taloushallinnon ammattilainen 😀

Ylioppilasjuhlien perhepotretti

 

Äitini ei selvästikään hyväksynyt alussa poikaystävääni, tulevaa miestäni. Hän näytti sen valitettavan selvästi, mulla oli helpotus, että lähdin opiskelemaan heti ylioppilaaksi pääsyn jälkeen ja muutin kotoa pois. Äitini varoitti poikaystävästäni: hän käyttää sinua hyväkseen.. ajan myötä hän hyväksyi seurustelumme, avioliittomme, ja joskus huomasin hänen jopa asettuvan mieheni puolelle jossain kiistassa. 

Äiti oli sukupolvea, joka pysyi avioliitossa, huonossakin. Sen vuoksi vähän jännitin kertoa, että aion ottaa eron melkein 30 vuoden yhdessäolon jälkeen. Äitini sanoi: minusta tuntui jo vuosia, että vävy ei koskaan kasvanut aikuiseksi mieheksi.

Bingo!

Lisäksi hän sanoi, että sinun olisi pitänyt jo vuosia sitten näyttää miehelle ovea ja sanoa, että siinä on ovi, ala mennä. Äitikin siis oli nähnyt jotain merkkejä, mutta ei puuttunut. Enkä minä kertonut.

Isäni oli äidin elämän rakkaus. En koskaan unohda sitä katsetta, minkä muutaman kerran onnistuin näkemään; äiti katsoi isääni niin lempeästi ja rakastavasti, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan sen katseen. Minä, ilmeiden tarkkailija.

Kun isä kuoli, melko lailla saappaat jalassa 82-vuotiaana, äitini suri sitä niin, että ajattelin hänen kuolevan kohta perässä. Mutta niin hän vain sinnitteli elossa vielä 8 vuotta isän kuoleman jälkeen, ja siitä vain viimeisen vuoden ajan ensin palvelutalon yksiössä, sitten viimeiset ajat hoivakodissa.

Otin tämän kuvan äidistä, kun häntä pyydettiin lausumaan runojaan omaisten päivänä hoivakodissa. Äiti keskittyy odottamaan esiintymisvuoroaan. Kuva jäi viimeiseksi äidistäni.

 Arvatkaapa miltä tuntuu, kun tiedän ihan tasan tarkkaan, miltä näytän 87-vuotiaana, jos elän niin vanhaksi