Kulttuurisunnuntai

 Eilen oltiin tyttären kanssa ensin konsertissa, ja vielä samassa rakennuksessa olleessa Kouvolan taideseuran kevätnäyttelyssä.

Olen siis entinen musiikin ammattilainen, kuulovammainen. Vamman takia on usein haasteellista kuunnella musiikkia, etenkin livenä: ilman kuulolaitteita en pärjää, laitteet korvissa taas äänet usein vääristyvät, särkyvät, volyymin säädöstä huolimatta muuttuvat kakofoniaksi. Sen vuoksi hyvin monesti säästän itseäni, enkä mene tilaisuuksiin. 

Tiesin, että tämä konsertti ei ehkä sovellu mun soppakorvilleni, mutta koska mun rakkain ystäväpariskunta laulaa tässä kuorossa, päätin kokeilla. Tytär lähti mukaan, mikä ilahdutti senkin vuoksi, että pitkän sairastamisjakson jälkeen hän oli jo tarpeeksi hyvässä kunnossa lähteäkseen seurakseni. Muistin konsertin alkamisajan väärin, em tarkistanut sitä ja oltiin tuntia etuajassa. No, saatiin hyvin aika kulumaan, eikä myöhästytty.

Kyseessä oli siis Kouvolan Laulun ja Ahvion soittokunnan yhteiskonsertti. Kuorolaulu ei ole ongelma korvilleni, mutta puhallinorkesteri patarumpuineen enemmän. Orkesteri oli vielä edessä, kuoro takana, joten balanssi oli mun kuulolle vähän huono. Pienensin laitteiden volyymiä, siten pystyin kuitenkin konsertissa istumaan. Elokuvasävellykset sovituksina oli kyllä taitavaa musisointia.

 Tällä lavalla olen useat kerrat itsekin esiintynyt, oletan että flyygelikin on sama. Enää se ei tuo isoja tunteita esiin, aika on parantanut haavoja näiltä osin.

Kun konsertti  väliaikoineen oli ohi, kävime vielä Kouvolan Taideseuran näyttelyssä. Kuvia hienoista tauluista ei ole montaa, tai olisi mutta valoheijastukset näkyivät kuvissa häiritseviltä, joten en julkaise niitä

 Anteeksi, taiteilijat, kuvat eivät tee oikeutta todellakaan. Taideteoksia oli paljon, todella monta sellaista, jotka huolisin itselleni.

Ja sain värittää bujon vuosibingooni uuden ruudun 

 

 

Ålle perseilee

Oli juhannus 2024. 

Siskoni tulee aina Helsingistä perinteisesti juhannusvieraakseni, kuten tuli viime juhannuksenakin. Myös Ålle Pallopää oli tuotu hoitoon, Ållen isäntäväki, eli esikoinen vaimonsa kanssa olivat festareilla Hollannissa. Siskoni on kissojen ystävä, Ålle on hänet tavannut monta kertaa, mutta ilmeisesti Ålle oli päättänyt perseillä hieman, ja syyksi hän keksi siskon; kamalan pelottava ihminen, pitää väistellä ja vähän jopa murista ohi hiippaillessaan. Siis pelkkää näytöstä, jota emme olleet huomaavinamme. 

Juhannusaattona syötiin hyvin

juotiin vähän viiniä, kahvia ja konjakkia. Käytiin lähikippolan terassilla, saunottiin.. oikein rattoisa juhannus siihen saakka.

Juhannuspäivänä syötiin aamupalaa pitkän kaavan mukaan, Ålle oli saanut ruokansa jo aiemmin. Sitten jossain vaiheessa päivällä sisko alkoi ihmetellä, missä on kissa, sitä ei ole näkynyt koko päivänä. Sinällään siinä ei ole mitään uutta; Ålle nukkuu milloin sängyllä, milloin sängyn alla, vaatehuoneen lattialla hyllyn alla, joskus kirjahyllyssä. Alettiin kuitenkin etsiä sitä, kun se ei vastannut mun huhuiluihin, kuten yleensä. 

Mitä kauemmin etsittiin sen hämmentyneemmäksi muututtiin. Kissaa ei löytynyt mistään. Kontattiin sänkyjen ja huonekalujen alustat, pengoin kaikki vaatehuoneen hyllyt, ylimmätkin joihin se ei periaatteessa pääse mitenkään. Etenkin kun se on kissa joka ei hyppää. Daa! Katsoin saunan kiukaan alle, naulakon hyllylle, jopa uuniin 😆

Parin tunnin kuluttua hälytin tyttären apuvoimiksi, hän on kissakuiskaaja, joka saa helposti arankin kissan tulemaan piilostaan. Kaikkein kamalinta oli ilmoittaa pojalle, että Ållea ei löydy. Poika sanoi, että se tulee aina kun kilkuttaa lusikalla ruokakupin reunaan. Ei tullut. Ravistin myös sen herkkumuropussia. Sama tulos. Poika kysyi, olisiko se voinut hypätä ikkunasta. Olisi periaatteessa 😭 

Keittiön ikkuna oli auki. Se aukeaa ylhäältä alaspäin, yläreunaan jää juuri kissanmentävä rako, mutta pöytä oli täynnä tavaraa, ja tuoli laitettu niin, ettei kissan olisi pitänyt päästä loikkaamaan ulos. Näytti siltä että olin väärässä. 

Tytär soitti paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen, meille luvattiin loukku. Tytär soitti myös Etsijäkoiraliittoon ja sai ohjeet, miten tehdään hajujäljet loukkua kohti: sukkahousuihin tonnikalaa ja sitten vedellään joka puolelta metsästä ja pihasta hajujäljet viritettyyn loukkuun. Laitoin paikalliseen facen karkurit-ryhmään ilmoituksen ja ilmoitin naapureille mitä on tapahtunut. Laitoin myös ilmoituksen meidän roskiskatoksen seinään: soittaa saa vaikka yöllä. Olo oli hirveä, huono omatunto: miten voin olla niin huolimaton!! Ja rehellisesti sanottuna, olisin voinut juhannuspäivän istua parvekkeella siemailemassa valkoviiniä. Nyt piti olla ajokunnossa, hakea loukkua ja tonnikalaa ja valmistautua ehkä eläinlääkärireissuun. Katsoin jo valmiiksi senkin, missä on päivystäjä: Iitissä, hornan persiissä.

Alkoi olla jo ilta, jatkoimme edelleen etsimistä sisällä ja ulkona. Tytär käveli ympäri metsiä hiestä märkänä vetämässä tonnikalajälkiä, loukku oli viritetty. 

Olin keittiössä kun tytär tuli sisälle, rakko kantapäässä, pää märkänä. Samassa kuulin ison äänen: MIAUUUUUU!!!! Luulin että Ålle oli tullut ulkona tyttären luo, mutta ei: se istui unisen näköisenä makuuhuoneen ovella ja karjui: RUOKAAA!!! Tytär sanoi pari rumaa sanaa ja ryntäsi viinipänikän luo täyttämään lasinsa 😀

Täysi arvoitus oli, minne se oli itsensä tunkenut ja miksi se ei tullut, kun ruokakuppi kilisi. 

Se sai ruokansa, vaikka teki mieli nakata se pihalle kainaloista ja käskeä menemään itse hajujälkien perässä syömään Shebaa loukusta. 

No, pääasiassa olo oli helpottunut. Ja Ålle oli olevinaan täysin tietämätön aiheuttamastaan huolesta. Olisi puuttunut, että seuraavaksi päiväksi luvattu etsijäkoira olisi tullut, ottanut hajujäljen ja ohjannut meidät makuuhuoneeseen. Sen verran noloa, että ilmoitin facen ryhmään ainoastaan, että kissa on löytynyt. En kertonut mistä. 

Seuraavana yönä se nukkui ihan tyytyväisenä sängyssä, maha täynnä ruokaa, naureskeli viiksiinsä aiheuttamaansa huolta ja paniikkia. Uskokaa vaan, se teki sen tahallaan. 

 

 

Kissa nimeltä Ålle ja muita hoitoeläimiä

 Minulla on ollut aikuisiällä kolme kissaa ja kaksi koiraa, kaikki edesmenneitä. Olen enemmänkin koiraihmisiä, mutta tykkään toki kaikista eläimistä. Hevosia vähän pelkään, lapsuudesta saatu trauma 😐

Jouduin luopumaan rakkaasta, ihanasta koirastani Viivistä vajaa kolme vuotta sitten. Viivi oli länsiylämaan terrieri, ihana, kiltti, kaikkien ystävä. Taloyhtiön yhteinen lemmikki, jonka ohi kukaan ei kävellyt alkamatta lässyttää ja rapsuttaa. Viivi tiesi tämän ja käytti sitä häikäilemättä hyväkseen. Viivi oli yli 14-vuotias, kun jouduin siitä luopumaan, eli takuulla hyvän koiran elämän hemmoteltuna paskiaisena.

Sitten on nämä hoitoelukat. Koska tulen toimeen koirien kanssa, olen hoitanut vähän haastavampiakin tapauksia isäntäväen ollessa esimerkiksi reissussa tai sairaina. Mun vakiohoitokoirat on mun ystävieni spanielit, walesinspringerit, joita olen hoitanut parhaimmillaan yli kaksi viikkoa. Silloin kun kyse on pidemmästä hoitosessiosta, menen ystävien mökille, jossa he asuvat nykyään melkein vakituisesti. Tilanne on win-win; minä saan mökkeillä, ystävät pääsevät reissuun. Nyt ne perhanat ostivat asuntoauton ja Hannin palveluksia tarvitaan enää harvoin, kun koirat matkustelevat mukana.

 Tyttären kissa Miina on ollut hoidossa myös. Maine coon

Ja esikoisen avovaimon koira Riekku, australian terrieri, töhöpää, adhd, aivan hurmaava tapaus, joka muutti pojan ja miniän yhteiseksi koiraksi, kun he muuttivat saman katon alle. Ålle-kissan suureksi harmitukseksi.

 Niin, on kissoja ja kissoja, ja sitten on Ålle.. Ålle on The Man, yksipallinen rotukissa. brittiläinen lyhytkarva. Todella pelokas, mutta mun kanssa se jo tulee toimeen, kun on täällä ollut monta kertaa hoidossa. Tulee jopa syliin, mikä on suuri luottamuksen osoitus häneltä, etenkin kun olen koiraihminen.

Ålle ei hyppää sohvaa tai sänkyä korkeammalle, ei pöydälle,  eikä etenkään parvekkeen kaiteen yli. Ulkoilemassa se ei ole koskaan ollut, kerran sitä yritettiin valjaissa takapihalle, se meni paniikkiin. Vahdin sitä silti parvekkeella, sattuneesta syystä. Nimittäin:

Muutama kesä sitten Ålle oli aamulla kadonnut. Poika asuu kuudennessa kerroksessa ja siis kissan kanssa, joka ei hyppää, mutta osaa halutessaan piiloutua taitavasti. Mutta sinä aamuna Ållea ei löytynyt mistään. Lopulta ainoa vaihtoehto oli, että se oli hypännyt alas korkealla olevan tuuletusluukun pienestä rakosesta, mistä ei kissan pitänyt mahtua läpi. 

 Voitte vain kuvitella, millainen hätä pojalla oli. Me koottiin täältä etsintäpartio ja lähdettiin autokuormallisella ajamaan 150 kilometrin päähän. Ilmoituksia laitettiin faceen, etsijäkoira hälytettiin paikalle. Edes etsijäkoira ei löytänyt jälkeä, ehkä syy oli se, että yöllä oli ollut kova myrsky ja rankkasade (sekin vielä!) Valitettavasti näytti siltä, että Ålle oli loukannut itsensä pahasti ja ryöminyt jonnekin kuolemaan. Etsittiin koko päivä tuloksetta. Olo oli meillä kaikilla hirveä!

Poika laittoi kuvallisia ilmoituksia pylväisiin ja kauppojen ilmoitustauluille. Saa soittaa vaikka yöllä. 

Kun Ålle oli ollut kaksi vuorokautta hukassa, soi puhelin. Tuon samaisen kerrostalon toisessa päässä oli joku asukas kertonut naapurilleen, että joku kissa huutaa yöllä hänen parvekkeensa alla. Poika otti yhteyttä tähän naapuriin ja pyysi, että jos ensi yönä kuuluu kissan huutoa, naapuri soittaisi hänelle. Sitten tuli puhelu puolen yön maissa. Kissa oli miehen olohuoneessa. Ei kai se voi olla Ålle, joka pelkää kaikkia ihmisiä, pelkää jopa omassa kodissaan vieraita ja piiloutuu. 

Poika lähti kopan kanssa talon toiseen päätyyn. Siellä oli Ålle, yksipallinen, The Man. Ei ollut moksiskaan, kun häntä tultiin noutamaan. 

Olin sinäkin yönä nukkunut huonosti, nähnyt kauhukuvia kituvasta Ållesta, miettinyt sitä pojan tuntemaa tuskaa, katsonut välillä puhelinta. En meinannut uskoa silmiäni, kun puhelimeen tuli viesti. Ålle on kotona, lojuu olkkarin lattialla syötyään ja vettä juotuaan, eikä tuntunut edes katuvan kaikkea huolta ja murhetta, mitä oli saanut aikaan

 Tekisi mieli lopettaa juttu tähän kuvaan ( se on tosiaan se kuva, jonka sain puhelimeeni). Mutta kerrotaan vielä, että poika tietenkin ihan ensimmäiseksi tarkisti Ållen suun, koska kissa pudotessaan usein putoaa naamalleen ja suu vaurioituu. Ei mitään jälkeä. Seuraavana päivänä lääkäri tarkisti Ållen: ei luita poikki, ei suussa tai missään muuallakaan haavoja, Se oli ilmeisesti lennellyt myrskytuulen mukana alla olevaan pensaaseen ja sitten käynyt naisissa. 

Tarinalla on jatko-osa, mutta kerron sen toiste.

 

Siilitehdas

 Tuolla kommentissani mainitsinkin, että mun tavaramerkki käsitöiden saralla on siilisukat. Yli 10 vuotta sitten tyttäreni toi mulle Novitan kuvan ja mallin siililapasista ja sanoi: jos saan tällaiset joululahjaksi, en tarvii muita lahjoja. Tein lapaset, ja tyttären muutamalle kaverillekin. Tytär sai muutaman lahjan lapasten lisäksi kyllä 😊

Sitten mietin, onnistuisiko samalla systeemillä siilisukat. Kudoin siilisukat ja kaveri pölli ne. Sitten alkoi huhu ja kuvat levitä ja homma karkasi lapasesta (vai sukasta?). Tein pieniä, isoja ja keskikokoisia siilisukkia kyllästymiseen saakka. Sadan kohdalla vuosia sitten lakkasin laskemasta.

Kolmisen vuotta sitten olin kutonut  muutaman parin valmiiksi ja kokeilin, menisikö ne kaupaksi Facen paikallisessa puskaradiossa. Julkaisin kuvan ja laitoin ihan nolottavan pienen hinnan, koska halusin päästä sukista eroon.

Ne meni hetkessä kaupaksi, ja sitten alkoi mese rallattaa: voisitko tehdä meidänkin lapsille sukat.. teetkö meidän koko perheelle siilisukat.. sukuun syntyy kaksoset, olisitko kiltti ja kutoisit vauvoille siilisukat.. sain viestiä jopa aamuyöllä.

Ja niin minä vaan ne kaikki tilaukset hoidin, ihmiset odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Sinä vuonna kudoin yhteensä melkein 90 paria sukkia. Yhdet sukat lensi Australiaan, parit sukat Ruotsiin.  

Tytär piirsi logonkin

 

Nykyään kudon näitä vaikka silmät kiinni, mutta teen vain silloin, jos joku tilaa, en enää uskalla mainostaa 😀 Sukkia olen kutonut 400-500 paria yhteensä ja nykyään teen mieluiten vain vauvoille. Ne valmistuu nopeammin ja lankaa ei kulu paljoa. Ilmoitan verottajalle näistä, jos vuodessa tulee enemmän myytyä, mutta koskaan tästä ei ole mätkäisty. 

Kokeilin vaihtelun vuoksi myös kutoa vauvoille pikkuruisia tennareita. Nekin myin, mutta nämä ei ole ollenkaan niin suosittuja, ja näissä on enemmän työtä, joten tennarit saavat jäädä.

Nyt on vähän käsityöinto  hakusessa. En osaa olla kutomatta, mutta oikein mikään ei ota tuulta alleen ja innosta aloittamaan. 

Odotellaan, kyllä se inspiraatio sieltä vielä löytyy, vaikka jonkin herkullisen mallin osuessa silmiin.

 

 

 

 

 

Aasi Ihaa

 Koska tänään pitäisi siivota, keksin nopeasti jotain muuta puuhaa: kudoin yhteen ikuisuusprojektiin, eli palapeittoon yhden palan valmiiksi. Olen laittanut lakanat koneeseen ja katsonut kaikkea hömppää telkkarista. Eli lykännyt sitä siivoamista. Myös tunsin tarvetta kirjoittaa blogiin postaus, tässäkin menee jonkin aikaa 😉

Jutellaanko sukkien kutomisesta? 

Mun nuorin poika, kaksospuolikas on töissä ohjaajana nuorisokodissa, jossa on alaikäisiä, teini-ikäisiä lapsia. Yhtenä päivänä pojalla oli töissä mun kutomat Aasi Ihaa-sukat, olin tehnyt ne hänelle joululahjaksi pari vuotta sitten. Eräs nuorisokodin tyttö oli ihastunut niihin sukkiin ja kysyi, mistä poika oli ne saanut.

Poika kysyi, voisinko tehdä tytölle samanlaiset yllätykseksi. Lupasin, että joulun jälkeen ostan langat ja teen sellaiset. Kun olin ostanut langat, varmistin vielä, että onhan se tyttö vielä talossa, siellä saattaa asukkaiden vaihtuvuus olla suuri. Poika vastasi että on. Eilen viimeksi he tulivat käytävällä vastakkain ja tyttö kysyi ystävällisesti, että mitä homo. Tämä on vielä pientä siihen nähden, mitä kaikkea ohjaajat joutuvat kuulemaan ja kokemaan 😅 Sovittiin siis että homottelusta huolimatta tyttö saa sukkansa. 

Kudoin ne ja poika vei ne tytölle. Tyttö oli laittanut ne heti jalkaansa ja sanonut: Kiitos! Sulla on kyllä mahtava äiti! Minä olin että 😭😭😭 Poika olisi halunnut maksaa mulle, edes lankojen hinnan, mutta en huolinut rahaa. Mun palkkio tuli siitä tytön reaktiosta.

Toivon niin hänelle ja kaikille niille nuorille pelkkää hyvää! Ja niille työntekijöille voimia, ei olisi minusta siihen työhön! 

Saako olla gluteenitonta sämpylää?

 Edesmennyt äitini neuvoi, että kun lämmittää uunin, siinä kannattaa valmistaa enemmän ruokaa ja leivonnaista kerralla. Näin tein taas toissapäivänä. 

Leivon melkein kaikki leipäni ja sämpyläni itse. Gluteeniton ruoka tulee kalliiksi ja tuntuu eläkeläisen kukkarossa. On laskettu, että gluteeniton ruoka tulee 50-70€ kuussa kalliimmaksi kuin normaali ruoka. Kiitos Sipilän hallituksen, meiltä poistettiin noin 20 euron ruokakorvaus vuonna 2016. Päättäjät eivät ymmärtäneet, että meille ruoka on se lääke, mikä esimerkiksi diabeetikolle on insuliini. Jos syön vehnää/ohraa/ruista, seuraukset voi olla hyvinkin vakavat, eli vaihtoehtoja ei ole. 

Sain keliakiadiagnoosin v1995, eli tässä on ollut aikaa opetella leipomaan ja laittamaan ruoat gluteenittomana. Tosin lääkärit ovat arvelleet, että minulla on saattanut olla keliakia jo lapsena, mutta eihän 1960-luvun kunnan- tai koululääkärit olisi sellaista edes osanneet diagnosoida, rautalääkkeitä määrättiin kyllä jatkuvaan anemiaan. Mutta tämän 30 vuoden aikana on kehitystä tapahtunut huimasti. Suomessa keliakia tunnetaan jo hyvin, ja me saadaan jopa tuoretta leipää ja pullaa kaupasta. Ja tuotteet on parantuneet, jopa hapanleipä on aika lähellä ruisleipää, moninkertaisesti kalliimpaa vaan. Äsken tulin kaupasta ja ostin gluteenittomia vaaleita jauhoja, jotka vastaa vehnäjauhoja. Melkein 6 euroa kilo, ja ne oli halvimmasta päästä.

Mulle on kehittynyt jonkinlainen näppituntuma gluteenittomaan leivontaan. Kakut, kääretortut, piparit jne onnistuu helposti, mutta hiivataikinoiden kanssa täytyy vähän kikkailla, koska se gluteeni on yhtäkuin sitko. Onnistun kyllä leipomaan hyviä sämpylöitä, kuten eilenkin. 

Edellispäivän muusiin laitoin paistettua jauhelihaa ja kermaa, maustoin ja paistoin lihaperunasoselaatikoksi. Meillä tätä nimitetään näppylämuusiksi. Kuva ei oikein tee oikeutta ruoalle, en viitsinyt edes salaattia väsätä, koska oli niin nälkä. Oli tosi hyvää näppylämuusia kyllä.

 Viimeiseksi tein pitkästä, pitkästä aikaa kauralastuja, gluteenittomana nekin. Joku on melkein syönyt ne.. 😏

Eilen perunalaatikkoa oli jäljellä sellainen pöhkö määrä: liikaa yhdelle, liian vähän kahdelle. Tytär tuli syömään, löysin jääkaapista pätkän uunimakkaraa, jota oli syöty muusin kanssa. Pilkoin sen pannulle, lisäksi tein munakkaan ja salaatin, laatikon loppu jaettiin puoliksi. Ja taas tuli vatsat täyteen.

 

Tänään olikin sitten KAIKKI loppu kaapeista. Niitä jauhoja myöten. Ostin kolme kassillista ruokaa, eiköhän niistä taas vähän aikaa kokkaile.

Mitä teillä syödään tänään?

Back to sixteen goes Stockholm

 Vanhakin jaksaa vielä bailata! Enkä oikeastaan pidä itseäni edes vanhana, mutta risteilyllä, jonka teema oli 1960-luvun musiikki, oli paljon sellaisia senioreita, jotka on olleet teinejä 1960-luvulla. Oma teini-ikä ajoittuu enemmän 1970-luvulle.

Mun rakkaimmat ystävät on eläneet kanssani kaikki vaiheet 35 vuotta. Ja minä heidän. Meillä on Vanha Jengi, johon kuuluu viisi tyyppiä, ja sitten vaihtelevasti Jengin jäsenten lisävahvistuksia, joita näen harvemmin. Tällä reissulla oli mukana neljä jengiläistä (koska se yksi ei ehdi olla meidän kanssa, kun hän on niin rakastunut, että me on jääty vähän paitsioon väliaikaisesti  😀) ja kaksi lisävahvistusjäsentä, pariskunta. Kuvia on paljon myös meistä, mutta he eivät tiedä koko blogista, joten julkaisen yhden kuvan, jossa käppäillään Tukholmassa. Viisi oikeassa reunassa jonossa tallustelijaa ovat mun rakkaat. Saavat säilyttää anonyymiteettinsä.

Lähtö kotoa oli perjantai-aamuna. Bussi ajoi reittiä Imatra-Lappeenranta-Hamina-Kotka, joten mun piti ajella Luumäelle Taavettiin pysäkille, jättää auto sinne. Eli noin 40 kilometriä kotoa. Köröteltiin bussilla Helsinkiin ja poimittiin kyytiin matkan varrelta porukkaa, lähtö oli viideltä perjantaina Katajanokalta. 

Mulle tällaiset reissut on vähän haastavia, koska en tykkää laivoista. Ei ole mitään Estonia-fobiaa, ja Cinderellalla oli kyllä ihmisiä paljon, muttei sitä kamalaa tungosta. Mutta yöpyminen laivan ikkunattomassa hytissä on epämiellyttävää, joten minähän en sitten nukkunut. Ekana yöntä en ollenkaan (kämppis vielä kuorsasi KOVAA koko yön) ja toisena yönä nukuin viitisen tuntia, lähinnä koska olin umpiväsynyt. Mutta hei, haittasko tuo menoa? No ei!

Käytiin laivan puffetissa syömässä aivan mielettömän hyviä ruokia sekä meno- että tulomatkalla. Kävin tänään vaa'assa, puolitoista kiloa painoa lisää 😐 Lisäksi käytiin Tukholmassa syömässä, sain todella hyvän (gluteenittoman) risoton.

Perjantaina oli esiintyjiä ympäri laivaa, Pääesiintyjä taisi olla Danny, joka istui koko tunnin keikan ajan, vastaili Markku Veijalaisen kysymyksiin vanhan papparaisen äänellä ja lauloi muutaman biisin. Jos multa kysytään, Dannyn kannattaisi vähitellen siirtyä eläkkeelle. Ääni kesti, olen kuullut muitakin tarinoita, että ei ole kestänyt. Jalat kestivät niin että hän juuri ja juuri käveli itse pois lavalta. Mutta suuri kunnioitus hänen uralleen, on ollut ihan uraauurtava kevyen musiikin saralla hän.

Kahtena päivänä riitti ohjelmaa ympäri laivan. Yllättäen sellaiset bändit, joista en ollut edes kuullut, olivat mun mielestä parhaat. Me tanssittiin niin, että perse on maitohapoilla 😄

Tasokkaita kuvia.. Kuvien ottaja on saattanut juoda hieman virvokkeita ja kuvista tuli epäshelwiä. 

Pepe Willberg tietysti mukana.

Laiva oli Tukholman satamassa aamukymmeneltä. Me lähdettiin aamupalan jälkeen käppäilemään kaupungille. Otin kuvan sataman lähellä olevasta, tolppien päälle rakennetusta omituisesta ja rumasta rakennuksesta. Kysyin Tukholmassa asuvalta kaverilta, että onkohan tuo asuinrakennus, siellä oli mm joulutähti ikkunakoristeena. Kaveri sanoi, että se edustaa uutta arkkitehtuuria, Tukholmassa on todella rumia, kalliita kerrostaloja, mutta tuon hän arveli olevan sataman rakennuksia.

 Käppäiltiin vanhassakaupungissa päivä, pakolliset kuninkaanlinnat ja kirkkokäynnit (koska katumus) syötiin italialaisessa, juotiin hieman virvokkeita (virn!) ja kaverit halusivat kuvata tulevan kirjallisuuden Nobel-voittajan museon edessä. Ja myös, koska olen Yli Oppilas. Itse asiassa Riemu Yli Oppilas tänä vuonna (josta muistan aina säännöllisesti mainita)

Oli kyllä tosi kiva reissu. En ole käynyt Tukholmassa kuin pari kertaa, toiset pari kertaa ajanut siitä läpi. Kesällä voisin joskus uusia reissun

 

Tukholmassa kävi mieletön tuuli, meinasi viedä isonkin ihmisen mennessään, joten paluumatkalla laiva keinui yöllä aika messevästi. Onneksi se ei haitannut menoa, eikä kukaan tullut merisairaaksi.

Aamulla lähdettiin paluumatkalle, Taavetista hyppäsin omaan autoon ja ajoin kotiin. Seuraavana yönä uni muuten maittoi. Sain sitäpaitsi bujoni vuoden 2025 bingoon värittää kaksi ruutua. Samalla aukeamalla on mun selfcare-sivut, joista yritän noudattaa suurinta osaa vähintään.  

 

Seuraavaa Jengin aktiviteettia odotellen..

 

 

 

 

Langassa herran siunaus..

 ..sanoisi edesmennyt äitini. 

Ostin halpaa mohairsekoitelankaa vuosi sitten puseroon, jonka onnistumisesta ei ollut yhtään takeita. Ensimmäinen neule, jonka kudoin ylhäältä alaspäin, enkä ollut yhtään varma, onnistuuko se, enkä siitä, tulisiko puserosta eri langasta kutoen  suunnilleen oikean kokoinen. Yllätys: se onnistui ihan hyvin, olen pitänyt sitä paljon farkkujen kanssa. 

 Lanka maksoi muistaakseni 2.60€ / 100 grammaa. Ostin sitä muutaman kerän, koska en ollut yhtään varma, paljonko sitä puseroon menee. Puseron jälkeen mulla on sitä vielä vaikka kuinka monta kerää, oli riittoisaa 😀

Uhkailin muksuille, että kaikki saavat joululahjaksi keltaiset pipot. En toteuttanut uhkausta, mutta nyt päätin kokeilla yhtä neulemallia mallitilkun verran siitä langasta, sitten vahingossa jatkoin ja jatkoin, ja nyt mulla on sinapinkeltainen huivi (kamera vääristää värejä kirkkaammiksi) Tänään tein valmiiksi myös yhden telkkarinkatseluneuleen, eli pannan siitä samasta langasta.

 Lankaa on vielä noin 300 grammaa jäljellä 😑

Pitäisi ruveta pakkailemaan. Huomenna on aamusta lähtö ystäväporukan kanssa kahden yön reissu  Tukholman risteilylle. Risteilyn teema on Back to sixties goes Stockholm. Sopii meidän Jengille oikein hyvin. Tiedossa siis vanhaa kunnon musaa ja vanhoja staroja esiintymässä.

Katsotaan osaanko käyttäytyä. Edellinen reissu tällä porukalla tehtiin kolmisen viikkoa sitten teatteriin ja paikalliseen kippolaan. Tulin kotiin neljältä aamuyöllä 😎

Bullet journal

 Olen hurahtanut bullet journaliin, eli bujoon, ensimmäinen bujoni on vuodelta 2018.  

Bujo toimii minulla vuosi- kuukausi- ja viikkokalenterina, sekä listaan sinne... niin, listaan sinne vaikka mitä. Saman asian ajaa ruutuvihko ja ranskalaiset viivat, mutta parhainta tässä on, että saan käyttää luovuuttani ihan siten kuin haluan. En osaa piirtää, mutta leikkaan, revin, liimaan, käytän tarroja ja washiteippejä jne. Usein bujossa on  kuukausiteema, jolla tehdään koko kuukausi, minulla ei välttämättä ole. Joskus, kuten tässä kuussa menen helpoimman kautta, enkä käytä kovinkaan paljoa aikaa sivuihin, joskus taas yhden sivun tekemiseen saattaa kulua enemmänkin aikaa. Sekin on vapauttavaa: minun bujoni, minä teen mitä tykkään.

Tämä viikko näyttää tällaiselta. Ehdin laittaa sinne pari merkintää, mutta saatte nyt nähdä, mitä tällä viikolla tapahtuu, te uteliaat höpönassut 😊 Täydennän viikon myöhemmin 

Arkistoista kaivelin vanhoja bujosivujani ennenkuin olen tehnyt viikkosivuihin merkintöjä

Tämä ensimmäinen kuva piti laittaa ihan sen vuoksi, että hahmotushäiriöinen Hanni teki mokan. En korjannut.

Olen aina listannut asioita, koska olen höttöpää, enkä saa muuten elämää järjestykseen. Bujo toimii siis  kalenterina,listauksina, muistikirjana, suunnitteluun, vähän myös päiväkirjana. Ja tässä kohtaa minulle usein sanotaan, että haloo! Puhelin toimii kalenterina, muistikirjana, sinne vaan pilvipalveluun kaikki. Ei, sanon minä! Se ei ole sama. Minulla on lisäksi pieni muistikirja, jonka kaivan mm kirjastossa esiin. Siellä on lista kirjoista, joita haluan lukea. 

Ja tässä kohtaa iski tekninen ongelma: En saa ladattua tänne uusimpia kuvia, koska ne ei tallennu galleriasta googleen tuota ylintä kuvaa lukuunottamatta. Luovutan ja jatkan bujojuttujani, kunhan saan (lue: tytär saa) ongelmani ratkaistua.

Siinä esimakua, silvuplee!

 

Kirpparireissu ja ulkonäkötrauma

Meidän kaupungissa on yksi kirppari ylitse muiden, nimeltäänkin Ihana. Se on siisti, hyvin hoidettu, sopivan kokoinen, jotta tällainen huono shoppailija ja kärsimätön ihminenkin jaksaa sen käytävät tallustaa.

Olin sopinut ystäväni kanssa, että joku päivä käydään yhdessä kirpparilla ja sen jälkeen kahvilla. Ei olla hetkeen nähty, viestejä vaan vaihdettu, joten oli aika. Tehtiin treffit kirpparin pihaan.

Ystäväni on minua pienempi kooltaan, ja hänelle löytyy helposti vaatetta kirpparilta. Ystävä löysi aivan upean lyhyen farkkutakkityylisen kesätakin, jossa oli hulvaton kuvio helmassa. Me ei kumpikaan olla innostuneita Marimekosta, etenkään unikko-kuosista, mutta niinpä vaan ystävä osti unikkokuosisen tunikan. Mutta oli pakko myöntää, että se unikko ei pompannut sieltä esiin, värien ansiosta sitä ei heti hoksaa Marimekoksi. 

Mulla on ilmiömäinen vainu löytää kirpparilta lempimerkkini Masain vaatteita. Mulla on Masain tunikoita monta, kaikki samaiselta kirpparilta ostettu. Ja niinpä löysin  tänäänkin uuden Masain, tällä kertaa mekon. Tykkään. 

 

Toinen vaatelöytö oli kevyt kevättakki. Mulla on yksi kevät / välikausitakki, joka on ainakin 8 vuotta vanha, ostin sen aikanaan lapsilta joululahjaksi saamallani lahjakortilla. Se on ihan käyttökelpoinen, koska on laadukas (ja kallis, laitoin siihen vähän omaa rahaa lisäksi), mutta kiva saada toinenkin takki vaihtelun vuoksi. Takissa on nyörejä ja rypytyksiä, kuvassa ei ihan näe mallia.

 

Muokkasin kertaalleen kuvia puhelimella rajaamalla niitä, mutta näköjään ne tulee tänne alkuperäisinä. Menköön. 

9-vuotias lapsenlapsi on kova lukemaan kirjoja. Minusta ihana, kun lapsi sanoo, että jos minulla on tylsää enkä keksi mitään tekemistä, otan kirjan ja menen lukemaan omaan huoneeseen, ja sitten ei enää olekaan tylsää. Ostin hänelle mummulaan kirjan, jota voi lueskella täällä.

Ostokset maksoivat yhteensä 23 euroa. Masai oli kallein (16 euroa), mutta tulen varmaan pitämään sitä paljon. Takki maksoi 6 euroa, kirja euron. Oikein tyytyväinen mieli. 

Kirpparilta lähdettiin vielä kahville ja vaihtamaan viimeiset kuulumiset. Aikaa vierähti yhteensä kolme tuntia. Olipa mukavaa.

Ulkonäkötraumasta sen verran, että olen joutunut arvostelun kohteeksi useamman ihmisen toimesta, läheistenkin ihmisten, ja olenkin joskus ajatellut, että minulla voisi olla jopa sen vuoksi syömishäiriö. En ole ulkonäkökeskeinen, en sinne päinkään, en juurikaan meikkaa ja saatan kulkea vanhat ryntteet päällä (no joo, ei mulla paljon muita olekaan tällä hetkellä 😀 ) Olen aina ollut persevä ja tissikäs. Kuten ystävättäreni asian ilmaisi: olet muodokas. Mutta jostain syystä olen ollut oiva kohde kusipäille.

Sain pari vuotta sitten hienon tilaisuuden käydä ilmaiseksi 10 kerran käynnit viittä vaille valmiin  ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin "harjoitusasiakkaana". Siellä käsiteltiin myös tätä ulkonäkötraumaa. Tiedän toki, että olen ihan tavallisen näköinen mamma, olen ammatissani joutunut olemaan paljon esillä, kiipeämään lavalle soittamaan, tai luentosaliin luennoimaan, eikä niissä tilanteissa miettinyt, miltä näytän. Ne traumat aiheutettiin mulle "siviilissä".

Terapeuttini oli aika kauhuissaan, kun sanoin mm, etten halua julkaista kuvia, jossa olen näkyvissä kokonaan. Julkaisin kyllä kuvia, mutta joko pelkästä vaatteesta ylläni, esimerkiksi kirpparilöydöstä, tai kasvoista selfie. Mutta en kyennyt yhdistämään niitä julkaistessani. Sain kotitehtäväksi julkaista kuvia, joissa olen kokonainen. Kuten näissä yllä olevissa kuvissa. Olen siis kehittynyt näiltä osin ainakin.

Ymmärrän tietysti järjellä, että niin ei olisi saanut minulle tehdä, syy oli niissä kiusaajissa. Enää sitä ei ole tapahtunut, joten ehkä minä nykyään lähetän signaalia ympärilleni: en ole sinun käytettävissäsi. Joitain törkeimpiä asioita jopa epäilisin valemuistoiksi, mutta kun on kirjoittanut päiväkirjaa lapsesta saakka, ne tapahtumat on siellä, mustaa valkoisella.

Osaan puolustaa muita, teenkin sen jopa raivokkaasti. Itseni puolustaminen oli sitten hankalampaa. Ehkä osaan senkin jo, eli kusipäät älköön vaivautuko reviirilleni enää.  

 

 

Parturoitu pää ja muuta sälää

Eilen aamulla otimme tyttären kanssa uuden yrityksen labraan. Nyt onnistui kokeiden otto ennen klo yhtätoista. Labraan saa varata ajankin, jos saa ajan, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Aikoja ei ollut, kokeet oli pakko ottaa, joten jonotimme. Tulokset tuli tänään, sanotaan näin salamyhkäisesti, että parempaan päin menossa 😊

Kävin välillä kotona ottamassa uutta vauhtia ja uudelleen auton rattiin. Samaisen (ja ainoan) tyttären kissa käytettiin eläinlääkärissä rokotuksissa. Samalla lääkäri ajeli pitkäkarvaisen maine coonin takut veks. Kuulemma karvan laadusta riippuen osan tämän rotuisten karva takkuuntuu harjaamisesta huolimatta, osan ei. 

 

Hän oli mulla hoidossa talvella ja auttoi kovasti bullet journal-askartelussa. 

Eläinlääkärin odotushuoneessa oli tylsää, ja otin kuvan ennen kampaajalle menoa. 

Edellisessä blogissani sain välillä osakseni arvostelua ja pilkkaamista ulkonäköni vuoksi, mutta otan riskin 😅  Haluan että näette, millainen mummu täällä kirjoittaa. 

Kissan eläinlääkärireissusta ajoin suoraan kampaajalle. Kolmekymppinen kampaaja on jääräpää, eikä suostu värjäämään harmaita hiuksia piiloon. Kuulemma olen tyylikäs harmaapäisenä. No, halvemmaksi tulee. Kampaajan on uskallettava vetää hiukseni tarpeeksi lyhyeksi, kriteeri numero yksi. Hän uskaltaa.

 

Kotiin päästyä oli nälkä. Tein pöhöttimessä virallisesti airfryerissä uunifetaa ja sekoitin sen keitetyn pastan sekaan. Vähän vielä sitruunamehua ja ääntä kohti. Mun lemppariruokaa, jota teen, jos tiedän ettei ole muita tulossa syömään. Tämä ruoka tuntuu jakavan ihmiset heihin jotka tykkää, ja heihin jotka eivät tykkää.

 Jossain välissä kerkisin aloitella maaliskuun bujon kalenterisivuja. Oon myöhässä. Enkä toistaiseksi saanut aikaan muuta kuin tuhottoman sekamelskan pöydälle.

 

 

Maanantain must on vesijumppa. Tehokasta ja kivaa, nivelystävällistä. Ja meillä on tosi kiva ryhmä ja loistava vetäjä.

Yritin pysyä hereillä ja katsoa, kuka voitti Sointu Borgin tyrkyt-ohjelman (tykkään Sointu Borgista, vaikka hänkin jakaa mielipiteitä puolesta ja vastaan) Heräsin siihen, että kuulin voittajan ja näin lopputekstit. Pesin hampaat ja siirryin sänkyyn nukkumaan. Vesijumppa ramasee kivasti.

Sen pituinen se maanantai.