Terapiakivellä

 Keväällä 2002 mieheni jäi jälleen kerran kiinni naisesta. Mies oli muuttanut kahdeksi vuodeksi Indonesiaan töihin, lupasi lähtiessään tulla takaisin muuttuneena miehenä, opetella raittiutta, uskollisuutta ja elämänsä hallintaa. Mikään niistä ei toteutunut, mies ei palannut Suomeen.

Se kevät oli kamala! Oli kerrottava lapsille, oli järjestettävä ylioppilasjuhlat vanhimmalle pojalle, valmisteltava huoltajuusasiat, asuminen, ositus.. en jälkeenpäin edes tiedä, miten hoidin kaikki. Mutta hoidin. Yksin.

Kun lapset lähtivät kouluun, lähdin koiran kanssa metsään. Metsä oli ainoa paikka, jossa pystyin olemaan. Huusin välillä suoraa huutoa, vaelsin poluilla ja kallioilla, etsin lohtua ja voimaa metsästä. Löysinkin. 

Koira, novascotiannoutaja Manu oli silloin 3-vuotias, uskollinen metsäkaverini, lohduttaja. Kuljimme tuntikausia metsissä, kunnes oli aika palata tekemään lapsille välipalaa ja ruokaa.

Siihen aikaan löysin terapiapaikkani, Karhulanjärven rannalla olevan kiven, jossa istuin pitkät ajat. Itkin, Manu tarkkaili minua, nojasi jalkaan ja välillä nuolaisi kyyneleet poskiltani. Paikka on syrjässä, siellä ei ole koskaan ollut muita, vaikka olen sen kevään jälkeen käynyt rannalla useasti. 

Tänään kävin kivellä istumassa ensimmäisen kerran tänä keväänä. Siinä paikassa vaan on jotain maagista ja rauhoittavaa. Mökkejä ei ole sillä rannalla ollenkaan.

Kävellessä katselin metsää ja mietin, joko on aika toteuttaa bingoruudukon yksi merkintä: makaa sammaleessa. Tuon mäen takana olisi oivallinen paikka toteuttaa suunnitelma, mutta päätin, että en kiipeä tuonne, on liian märkää ja kylmää.

Rantaan on isolta tieltä pari kilometriä, ajan alkumatkan autolla. Siellä se pilkottaa, minun rantani

 Tuuli oli kaatanut viime käynnin jälkeen monta puuta, osa vähän vaarallisesti. 

 Tämä on aina tarkastettava, ennallaan on, kaunis luonnon asetelma. Kesällä siinä kukkii vanamot.

 Ranta on vielä paljas, kunnes lehdet tulevat kunnolla puihin. Laineiden ääni on niin rauhoittava, ääni puuttuu valitettavasti  kuvasta.

 

Siinä on terapiakiveni, oikeastaan kaksikin, mutta oikeanpuoleisella istun ja rauha leviää sisälleni. Kaikki on hyvin nyt. 

Leipomisterapiaa

 Koska olen ollut kotiarestissa, enkä saa liikkua kotoa minnekään, että en kaadu, käytin aikani hyödyksi ja leivoin eilen gluteenittomia sämpylöitä. Mulla on ohje, josta näen suunnilleen jauhojen määrän, sitten vaihtelen eri jauhoja ja hiutaleita taikinaan sen mukaan, mitä sattuu olemaan. Psylliumkuorijauhe on hyvä lisä taikinaan, josta puuttuu sitko.

Eilen onnistuin tekemään todella hyviä sämpylöitä. Jauhoina oli gluteenittomia vaaleita jauhoja, riisijauhoja (koska päiväys oli mennyt vanhaksi, käytin taikinaan vähän ja heitin loput pois), sekä tattarijauhoja. Tein tarkoituksella sämpylät ilman kauraa, koska miniä on myös keliaakikko, mutta myös kaura on kiellettyjen listalla. 

 

Sitten tein vielä kauraleipäsiä, joissa on melkein pelkkää kauraa, jauhoina ja hiutaleina. Rapsakka kuori, pehmeä sisältä, tosi hyviä. Lopuksi vielä pienensin uunin lämpötilaa ja laitoin sinne granolan tekeentymään. Tykkään, että esimerkiksi jogurtin kanssa on mysliä tai granolaa, mutta gluteenittomat myslit on kalliita ja mauttomia. Kun itse tekee, saa priimaa. 

Tänään oli pakko lähteä liikkeelle mustan silmän kanssa. Löysin vanhaa peiteainetta, meikkasin pahimmat paikat piiloon.

Kuva tosin on eiliseltä illalta, kun ajattelin karata kotiarestista ja käydä lenkillä, peitin mustan silmän peiteaineella. Menin ulos ja totesin, että vettä sataa ja käännyin ovelta ympäri. 

Tässä tämän aamun look ennen maskeerausta. Olen yöpaidassa, enkä tod suostu poseeraamaan. Mutta mustelmat on tainneet hitusen vaalentua (?)

 

Tänään kävin ensin hammaslääkärissä. Puoli tuntia putsattiin hampaita, poistettiin hammaskiveä ja lopuksi levitettiin ihanan raikas tahna hampaisiin. Jospa näillä legoilla taas hetken pärjää. Näytin kuvan mustasta silmästä hammaslääkärille, hän oli hieman kauhistunut.

Seuraavaksi optikkoliikkeeseen. Lasien toinen sanka vääntyi vituralleen kaatumisessa. Optikko laittoi sangan paikalleen ja tutki lasit. Linssissä on yläkulmassa kaksi aivan pientä naarmua, ne huomasin itsekin, mutta naarmut eivät osu näkökenttään. Lisäksi kehyksessä on yläkulmassa vähän naarmua, jota en itse huomannut. Minä meinaan huomenna soittaa vakuutusyhtiöön ja kysyä, mitäs nyt tehdään. Periaatteessa toinen linssi ja kehykset on vaihdettava. Mutta jos saan korvauksen, josta maksan omavastuun, mietin kyllä, käytänkö rahan vaikkapa lasien osamaksuun. Niin epärehellinen aion olla, nimittäin makselen isoja vakuutusmaksuja, enkä ole kotivakuutusta tarvinnut kuin kaksi kertaa; kun sairastuin Tunisiassa joskus 10 vuotta sitten, ja kolme vuotta sitten, kun tiputin puhelimen ja näyttö meni paskaksi.

Älkää käräyttäkö mua 😏

 

Kotiarestissa

 Tytär on laittanut minut kotiarestiin. Ulkonaliikkumiskieltokin astui voimaan, tosin sitä olen vähän rikkonut. Kotona en saa kiipeillä - juuri kun olisi aikaa vaihtaa ikkunoihin kesäisemmät verhot. Laitoin aamulla jarrusukat jalkaan. 

Syy tähän holhoamiseen on pikkupikku kaatuminen, joka ei oikeastaan enää tunnu paljon missään. Polvi on vähän jäykkä, mutta kestää kävellä (paitsi ettei mua päästetä lenkille) Ruvet paranee vauhdilla

Lopulta eniten sattui ranteeseen. Se ei kääntynyt oikein mihinkään asentoon seuraavana päivänä kaatumisesta, sattui. Olisin kyllä käynyt sen näyttämässä ja kuvauttamassa, mutta se alkoikin parantua, nyt on jo suunnilleen ennallaan.

Tänään kyselin mun rakkaimmilta ystäviltäni, rakastatteko te minua, vaikka olisin kuinka ruma ja rupsahtanut. Vastauksena tuli vakuutus, että silloin me vasta rakastetaankin! Laitoin kuvan tältä aamulta

Vannoivat rakastavansa entistä enemmän ja lohduttivat, että tuo paranee kyllä.  Toivon sitä kyllä, joka aamu on näyttänyt hitusen kamalammalta. Ja siis kopsautin ohimoni, tässä tulos.

Tässä tylsyyksissäni voisin vähän kertoa, mitä sain aikaan ennenkuin kävi lankeemus (ylpeyden edellä).

Kudoin toiset jäätelötötterösukat, nämä mustalle pohjalle. Tytär tilasi ja sai nämä.

 

Sisko oli täällä vappua edeltävän viikonlopun. Käytiin myös kirpparilla, ja löysin aivan täydellisen kesäisen mekon, josta ei ole kuvaa mun päällä. Ihan sen vuoksi, että en saa sen oikeita värejä esiin. Pitkä, kepeä kukkamekko 4€

 Kävin samalla kirpparilla myös tyttären kanssa. Löysin kivan hihallisen ponchon, tai mikä lie onkaan. 5€

 

Onneksi ei ole tarvinnut lähteä kaupassa käymään. Kokkasin kahtena päivänä tortilloja. Laitoin tortillojen sisään texmex-maustettua jauhelihaa, tacokastiketta, sipulia. Käärin rullalle ja laitoin juustoraastetta päälle. Airfryeriin, ja kun ne oli valmiita, päälle ranskankermakastiketta ja salaattia. Oli muuten hyviä!

 

Eilen ei oikein ajatus tortilloista uponnut. Kaapissa oli ainekset kotikaupungin pojan  Tuure Kilpeläisen kanakeiton ainekset. Sisko vinkkasi ohjeen, ja olipa hyvää! Sitä riittää vielä tällekin päivälle. 

  

 Ehdin haukata leivästä ennen kuvan ottoa, oli nälkä 😄

 

Naamani rumuuden vastapainoksi olen tehnyt toukokuun kauniita bujosivuja, kukkia ja perhosia. Viimeinen viikko vielä puuttuu

 

 

 

 

Ylihuomenna on hammaslääkäri, hampaat vielä puhdistetaan. Onneksi siellä saa päähän aurinkolasit. 🙈

Varoitus: kuvat ei herkille.

 Kuvat saattavat järkyttää.

Tunnustakaa: teitte juuri kuten minä, kun jossain Iltasanomissa on otsikossa varoitus. Pakkohan se juttu on klikata auki.

Lähdin eilen lenkille samoihin maisemiin kuin aiemminkin, joen huudeille. Ajoin alkumatkan autolla, sitten pienen asutusalueen halki sillalle, joen yli ja hiekkatielle. Siis SILLE, JOKA SOVELTUU MYÖS LIIKUNTARAJOITTEISILLE! 

Olin kävellyt vajaan kilometrin, ja juuri ajatellut onnesta mykkyrässä, miten ihanaa on, kun voi lenkkeillä kauniissa maisemissa, tarkkailla ympäristöä,  Minähän tarkkailin, jokea, lintuja joella, metsän puita. Mutta en jalkojani.

Saattoi siinä hiekkatiellä olla jokin ylimääräinen kivi, vai kompastuinko omiin jalkoihini, mikä myös on ammattikaatuilijalle mahdollista. Mutta kompastuin. Ensin menin toinen polvi edellä maahan, otin kädellä vastaan ja käsi petti alta, menin sananmukaisesti turvalleni. Ohimo edellä maahan. Siinä sitten makasin ja kuulostelin, mihin sattuu, pääsenkö ylös, saanko edes puhelinta taskustani. Ohimosta tuli verta, kun kädellä koitin naamaani. Suussa oli hiekkaa ja pikkukiviä, ilmeisesti olin kaatunut huutaen suu ammollaan 😂 Kampesin itseni pystyyn.

Totesin, että jalka kestää kävellä, ja uskokaa tai älkää, sen verran vitutti, että mietin hetken, jatkanko sisupäissäni lenkkiä. Järki voitti ja lähdin takaisinpäin. Sen verran olin järkyttynyt, että käännyin yhdestä risteyksestä väärään suuntaan, jouduin umpikujaan, ja palasin takaisin. Ja kiittelin, ettei ketään tullut vastaan. Arvasin että naamasta vuotaa verta, koitin sitä putsata sitä mukaa kun naama sotkeentui. Pääsin autolle, polveen sattui, mutta totesin, että pystyn ajamaan auton kotiin. Luikin parkkipaikalta sisälle ja toivoin, ettei naapurit näe.

Kotona tutkin tarkemmin vammat.Polvi oli kipeä kolauksesta, nahka vähän raapiutunut pois, mutta huom! Verkkarit ja niiden alla olleet legginsit ehjät! Jee!  

Sitten se silmä 😆

 

Huomatkaa uusien silmälasieni jättämät sankojen ruuvien jäljet silmän vieressä. Lasit täytyy käyttää optikolla, en uskalla itse alkaa väännellä niitä. Mutta ainoastaan sanka vääntyi, ei naarmuja edes laseissa. (edit: kun katsoin tarkasti laseja, niissä näkyy kaksi hyvin pientä ja melkein huomaamatonta  naarmua linssin yläreunassa. Täytyy neuvotella optikkoliikkeen kanssa, onko linssi aiheellista vaihtaa. Se varmaan menee kotivakuutukseen, mutta koska omavastuu, en ehkä tee vahinkoilmoitusta).

 

Ohimo alkoi turvota, illalla se oli jo kiva pallero silmän päällä. Verenvuoto loppui aika pian kotiin päästyä. Myös ranne otti osumaa, se tuntui kipeältä liikutellessa. Kylki oli vähän venähtäneen tuntuinen myös. Suurin hätä oli, pääsenkö kävelemään sohvalta JÄÄKAAPILLE!! SOS!! Pääsin.

Yöllä heräsin viiden maissa siihen, että näkökenttä oli sumea vasemmassa silmässä. Hetken siinä pyörin ja etsin tyynyltä pudonnutta verkkokalvoa (vitsi) ja sitten kinkkasin huuhtomaan silmän. Näkö kirkastui, silmä oli vain yön aikana alkanut rähmiä. 

Aamun saldo: polvi kestää hyvin astua päälle, taipuukin, vaikka sattuu. Ranne alkaa liikkua enemmän. Levossa se ei satu yhtään, joten päättelen, ettei sielläkään murtumaa ole, vain tärähtänyt. Koko akka on vähän jyrän alle jäänyt, mutta tää on ihan mun arkipäivää: kaatuilu ja seuraukset.

Aamulla mietin, annanko silmän olla näin päheen näköinen, vai meikkaisinko toisenkin silmän violetilla ja pinkillä. 

 

 

Mutta oikeasti: olen hyvin kiitollinen kaikelle maailmankaikkeudesta hyvään tuuriin, että tälläkään kertaa ei kaatuminen aiheuttanut tuon isompaa haaveria. Olisi siinä voinut käydä vaikka kuinka huonosti!

Be careful out there!

Minun isäni

 Minä olin isän likka. Ei isä minua hemmotellut tai huomioinut sen enempää kuin sisarianikaan, mutta tunsin aina, että minulla on erityinen side isääni.

 

Isä oli mielessäni etenkin eilen, kun oli kansallinen veteraanipäivä. Isä oli juuri täyttänyt 19, kun hänet pikakoulutettiin rintamalle. Kuten monet sieltä palanneet sodan vaurioittamat miehet, isäkään ei sodasta puhunut, mutta tottakai se jälkensä jätti. Äidin kuoleman jälkeen löysimme isän sotamuistelmia, joita hän oli kirjoittanut 1980-luvulla. Niistä selvisi, että hän taisteli mm Kuuterselällä. Rajajoella ja Talissa tykkimiehenä. Haavoituttuaan päähän hän ei enää etulinjaan palannut, vaan toimi joukkojen muonittajana sodan loppuun.

 

Olen monesti miettinyt sodan nähnyttä sukupolvea, miten ihmeessä sellaisesta selviää henkisesti. Isä vaipui välillä synkkyyteen, hakeutui metsään ja järvelle, hoiti siten itseään ja mieltään. Isän perintönä on varmaan tullut minunkin metsänälkäni. 

Isä oli innokas musiikin harrastaja, soitti pianoa, urkuja, rakensi itselleen viulun ja opetteli soittamaan sitäkin. Lähinnä isän sydäntä oli kuorolaulu, hän lauloi kirkkokuoroissa, mieslaulajissa, perusti itse mieskvartetin ja johti sitä, sekä vielä myöhemmin Jämsän Veteraanikuoron. Isä oli käynyt kuoronjohtokursseja, mutta muuten oli kouluttamaton musiikin alalla. Hänelle myönnettiin Director Cantus-arvonimi, mikä ei taida olla kovin yleistä ei-ammattilaiselle. Isää saan kiittää myös omasta innostuksestani soittamiseen. Isäni uhrasi joka sunnuntai vapaapäivänsä ja käytti minut Tampereella soittotunneilla. Asuimme maalla pienessä maalaiskylässä silloin, ei olisi ollut muuten mahdollista harrastukseen. Olimme hyvin vähävaraisia, silti isä ja äiti säästivät rahat pianoon.

Kuva on vuodelta 1968, olen 13-vuotias
 

Vanhemmillani oli kohtalona menettää kaksi lasta. Esikoinen, sekä perheen ainoa poika kuolivat vauvana. Minä synnyin vuosi veljeni kuoleman jälkeen, siis keskelle surua. Olen ajatellut jälkeenpäin, että lapsen vaistolla otin perheessä veljeni jälkeen paikkani isän kala- ja metsäkaverina, juoksin vahtimassa isää, joka välillä pakeni synkkyyteen, ilahdutin soitollani. Ei sitä roolia tietenkään minulle kukaan antanut, mutta lapsi vaistoaa tehtävänsä. Kasvatin puolen metrin tuntosarvet aistimaan ilmapiiriä, opettelin tulkitsemaan ilmeitä, äänensävyjä ja eleitä. Olen siinä hyvä edelleen.

Isään luotin kuin kallioon. Kun sitten jouduin vammani vuoksi jättämään työni, isäni otti sen raskaasti, koska tiesi miltä musiikki minulle merkitsi. Kun hänelle selvisi, millaisessa liitossa olin elänyt, hän kärsi asiasta todella paljon. Hän sanoi, että on todella pahoillaan, ettei tiennyt. 

Pari vuotta eroni jälkeen isä joutui sairaalaan, ensin tyräleikkaukseen, sitten leikkauksen jälkeisten komplikaatioiden vuoksi. Soitin isälle sairaalaan. Hän kertoi lapsistani havaintonsa, jokaisesta erikseen. Isä oli tarkkanäköisenä havainnut kaikkien lasteni erityispiirteet ja kertoi ne. Lopuksi hän kysyi minulta kaksi kertaa: Hannele, onko sinulla nyt kaikki hyvin. Vakuutin, että kaikki on hyvin, minä pärjään, lapset pärjäävät. 

Se puhelu jäi viimeiseksi. 

Kiitos, isä kaikesta!

 

Lauseita, joiden oli tarkoitus satuttaa

 

 - sinussa on enemmän huonoja kuin hyviä puolia

- jos vielä lihot, jalkas katkee

- haiset pahalle

- tietysti taas juhlissa häivyt jonkun miehen kanssa

- jos olisit parempi vaimo, minun ei tarvitsisi käydä vieraissa

- jos vielä näen sinut vollaamassa, jätän sinut ja lapset

- hävetti kuunnella sun radiohaastattelua. Äänesi on ruma

- Annilla on sellaiset silmät kuin naisella pitääkin olla. Sulla ei

- näytät aina yhtä typerältä esiintyessäsi

- ei se sun konsertti nyt ihan mennyt niinkuin olisi pitänyt

- sun rahat on yhteisiä, mun rahat on mun rahoja

- et voi lähteä käymään missään, et minun rahoillani, etkä muutenkaan

- miksi meillä ei ole näin hyvää ruokaa, vaan syömäkelvotonta paskaa 

- tulepa heti takaisin vaihtamaan vaatteet. Tuollaisena et kauppaan lähde

- kuka se sinun tumma ystävättäresi onkaan, voitko antaa hänen puhelinnumeronsa

- ai sinun nuori tyttöoppilaasi tulee käymään, se kaunis.. en lähdekään kauppaan 

- sinulla on kamala tyylitaju

- oliko pakko olla liian riehakas seurassa

- oliko pakko olla liian hiljainen seurassa

- halusin ajaa rekkaa päin tänään, koska en jaksa sinua 

- ai miksi katosin, enkä tullut kotiin. Katsopa peiliin, siellä on syy

- muutan pois kotoa, koska olen löytänyt jotain parempaa

- lähden viikonlopuksi Jyväskylään, siellä odottaa nainen, joka jaksaa olla iloinen

- Tallinnassa minua odottaa nainen, joka haluaisi kanssani naimisiin

- ai ei mies saa juoda muutamaa olutta rankan työviikon jälkeen. Lähden siis baariin

- tilasin juuri itselleni kahden viikon matkan Lappiin. 

- tilasin juuri itselleni kahden viikon matkan etelään

- muutan muutamaksi kuukaudeksi Indonesiaan (lähti)

- muutan Kiinaan neljäksi kuukaudeksi (lähti)

- lähden Indonesiaan kahdeksi vuodeksi. Jätän teidät, jollet hoida kaikkea yksin (lähti)

Jäin hoitamaan kaiken. Puolentoista vuoden jälkeen ilmoitin jättäväni hänet, koska hän jäi taas kerran kiinni naisesta, joka hänellä oli käytössä Indonesiassa. 

Laitoin eron vireille.

 

 

Jäätelötötterösukat

 Kaikki käsityöt on olleet vähän pakkopullaa jo jonkin aikaa. En oikein tiedä, mihin tarttuisi, oikein mikään ei nappaa. Tein ikuisuusprojektiini muutaman talopalan lisää, todella väkisin väänsin peittooni paloja. Enää puuttuu 18 palaa 😀

 Selailin käsityölehtiäni ja -kirjojani ja päätin kutoa itselleni kesäsukat, joita voin käyttää tennareissa. Nämä yrittää esittää jäätelötötteröitä. On ne, kun oikein pistää mielikuvitusta liikkeelle. Hirveää väkertämistä nuo pallot, sain silmukoita jossain kohtaa lisääntymäänkin, ja yhteen tötteröön kolme palloa. Mutta sain ainakin muutaman pikkuisen keränlopun ujutettua sukkiin. Nyt teen toiset tyttärelle, kun sain polkaistua koneen käyntiin. 

Eilen kävin ystävän luona kahvilla, saman ystävän (88v), joka muutti pois palvelutalosta, koska ei viihtynyt siellä vanhojen ihmisten parissa. Oli mukava höpötystuokio taas, sorruimme jopa hieman juoruilemaan. Illalla tein vielä melkein kuuden kilmetrin lenkin. Nyt vähän tuntuu kankussa ja polvissa, ehkä teen tänään hieman lyhyemmän lenkin. Vaikka en minäkään tunnusta vanha olevani!