Aamulenkillä

 Nyt on helle, taitaa olla ensimmäinen kunnon hellepäivä tänä kesänä. 

Lähdin aamusta lenkille, ennenkuin tulee kovin kuuma. Silti olisi pitänyt ottaa vesipullo mukaan, olin aika näännyksissä, kun palasin kotiin, vaikka kävelin vain vajaan viiden kilometrin lenkin. Älkää kertoko mun tyttärelle, että unohdin vesipulloin kotiin, hän kun mäkättää mulle aina veden juonnista.

Kävelin alkumatkan asfalttia pitkin. Joen yli, koulun ympäri,ison tien vartta takaisinpäin. Sitten poikkesin paikallisen kylähdistyksen kunnostamille poluille, joita pitkin pääsen Myllynkoskelle.

Liito-oravan polulla. En tiedä, onko täällä liito-oravia, mutta voisin olettaa, ettei nimeä ole tyhjästä tempaistu.

Samainen kyläyhdistys on talkoilla rakentanut levähdyspaikan kosken viereen. Tuolla on myös grilli, kaikkien yhteisessä käytössä. Keinuttelin hetken, ihan itsekseni sain olla.

Onko Mikkeliin mänijöitä? Tuota tietä pääsette Mikkeliin. Sanonko kuten vääräleuka-isäni: jos täälläpäin liikutte, ajakaa ohi vaan!

 

No ei, en ole kuten isäni (joojoo, kunhan puhuu taas). Mulla on aina ovet auki ja kahvit keitän kulkijoille kyllä.

Hetken istuin vielä kosken rannalla ja sitten raahauduin kotiin viimeiset 700 metriä. Kosken vesi on aika matalalla, kivet näkyvillä. Ei kannata lasketella kanootilla tästä enää.

Eilen illalla oli jo sen verran lämmin, että istuin parvekkeella lukemassa kirjaa melkein puoleen yöhön. 

Kesän tuoksu on ilmassa

 

Älkää polttako nahkaanne siellä!

Rakkaudella - Hanni 

Edit. Sain äsken viestin tyttäreltä.

Hannin vauhdikas syntymä

 Tosi hauska sattuma edellisen postauksen aiheesta poiki: Päivien ilot   (osasinko just linkittää ekan kerran?) asuu mun syntymäpaikkakunnalla.

Siitä sitten poiki tämän postauksen aihe, alustuksena pari kuvaa ja selostusta.

Olen syntynyt marraskuussa 1955 Vilppulassa, Pohjois-Hämeessä. Isäni oli töissä rautateillä, asuimme siis monien  muiden rautatieläisten tavoin VR:n asunnoissa. Kaikilla perheillä oli kaksi kamaria ja keittiö, ulkorakennuksissa ulkovessat, varastot ja liiterit. Sauna oli yhteinen, siellä pestiin myös pyykit. Elämä oli äitini kertoman mukaan oikein sopuisaa, autettiin toinen toisia ja elettiin yhdessä ilot ja murheet. 

Vilppulan asema oli se "iso" pääasema. Löytyi pari kuvaakin vanhempieni vanhasta albumista. Päivien ilot onkohan asema vielä saman näköinen ja pystyssä? Kaunis rakennus, kuten vanhat asemat usein ovat. Toisessa kuvassa on henkilökuntaa, kumpikaan ei taida olla isäni.

 Kuvat ovat 1950-luvulta.

Me asuimme pienemmällä Koivion asemalla. Siihen aikaan asemia ja seisakkeita oli paljon, Koivion asemalle taisi olla matkaa vajaa 10 kilometriä. Isä oli pääasiassa täällä töissä. 

Minä siis synnyin kotona, ilmeisesti tässä kamarissa

 Ihanan sumuisia kuvia..

Isä löysi naapurista itselleen soittokaverinkin. Muistaakseni isä-Erkki ja naapurin hanuristi- Jorma tekivät soittokeikkojakin jossain vaiheessa.

 Sain siskolta aika tuoreen kuvan. Hän oli käynyt lapsenlapsensa kanssa kesäretkellä entisellä syntymäseudulla. Sisko muistaa paremmin Koivion, hän on mua 8 vuotta vanhempi, ja ehti käydä kouluakin Koiviolla. Minä oli kolme ja puoli, kun muutimme seuraavalle asemalle, eli muistikuvat on vähän hatarat.

Minun kummini asuivat tuolla kauimmaisessa päädyssä, kaksi ikkunaa oli heidän keittiön ja kamarin ikkunat. Meidän koti oli seuraava, kaksi seuraavaa ikkunaa. 

Entinen kotirappu, siskon lapsenlapsi portailla. Mulla muuten on äitini taskuun aikanaan vahingossa jäänyt avain, joka varmaan avaisi tuon oven vieläkin, jollei lukkoja ole uusittu 😊 

 Minä saman rappusen edessä muutamaa vuotta aiemmin. Rusetti päässä tietysti!

 Mulla asui naapurissa kaveri Jukka, joka kyytsäsi mua aina pyörän kyydissä. Meitä kuulemma nimitettiin pärinäpojaksi ja surinasussuksi. Jukan muistankin Koiviolta. 

 

 

Tuo talo on kunnostettu paikallisen metsästysseuran toimesta, eli pystyssä ja hyvässä kunnossa ilmeisesti.

                                                        --------------------------------------- 

Sitten se tarina, joka mulle on kerrottu syntymästäni:

Mun lapsuusperhettäni oli kohdannut tragedia ennen mun syntymääni. Perheen esikoinen, sekä elossa olevan siskoni jälkeen syntynyt veli kuolivat vauvoina. Minä synnyin vuosi veljen kuoleman jälkeen, keskelle surua.  

Äiti siis oli synnyttänyt kolme kertaa, synnytykset oli olleet pitkiä ja vaikeita. Kun äitini tuli neljännen kerran raskaaksi, hän sai ensimmäisen kerran synnytysvalmennusta. Opetettiin hengitystekniikkaa ja rentoutumista.

Lauantaina 19.11.1955 iltapäivällä äiti alkoi tuntea, että supistukset alkaa. Kätilön oli määrä tulla kotiimme sitten kun hänelle soitetaan, ja puhelu meni Koivion asemalta Vilppulan asemalle, jossa oli lähin lankapuhelin, sieltä soitettiin kätilölle tieto. Ei ollut kännyköitä, ei.

Kun supistukset alkoivat, äitini tunsi kohta, että tämä lapsi ei taidakaan viivytellä, ilmeisesti osasyynä oikea hengitys, jolla äiti joudutti hommaa, Lopulta alkoikin selvitä, että saattaa tulla kiire. Tiet olivat huonossa kunnossa, kätilölle piti ensin saada tieto mutkan kautta, kätilön piti saada taksi ja sillä tulla paikalle. Isä teki laskelmat ja homma meni vähän toisin kuin oli suunniteltu.

Isä soitti asemalta Vilppulaan, josta soitettiin kätilölle. Kätilö pakkasi pikavauhtia kassinsa ja saapui asemalle. Isä hyppäsi resiinan selkään ja lykki vauhdilla itsensä kätilöä noutamaan. Vilppulassa kätilö hyppäsi resiinan kyytiin ja isä veivasi minkä resiinasta irti sai. Ja jotta homma ei olisi mennyt helpoimman kautta, resiina piti siirtää kesken matkan ratapenkalle, isä onneksi oli tarkistanut, milloin on tavarajuna kulussa, ja piti väistää. Sitten jatkettiin matkaa, äiti odotti hieman tuskissaan jo.

Sitten minä synnyin. Kätilö oli kuulemma hihkaissut: tämähän tulee kuin kelkalla! Äitini sanoi aina, että se vauhdikas syntyminen oli enne: mullahan on vauhtia, vaarallisia tilanteita, kaatumisia ja portaista tippumisia sitten tapahtunut runsain mitoin. 😵 

Isäni hoiti siis hienosti homman kotiin. Jollei muisteta, mitä tapahtui, kun olin tullut maailmaan. Kätilö huikkasi isälle, että nyt tarvittaisiin pesuvettä (vauvan pesemiseen).

Isä ilmestyi ovelle kädessään juuriharja, ja pesuvati, jossa oli kylmää vettä.

 

Kesäretkeilyä

 Olin muuttoapuna aiemmin tänä vuonna 88-vuotiaalle ystävälleni, joka halusi muuttaa pois palvelutalosta, koska siellä asuu pelkkiä vanhoja ihmisiä. Hän kysyi silloin, haluaisinko kiitokseksi avusta lähteä Taidekeskus Salmelan näyttelyyn ja avajaiskonserttiin, hän tarjoaa. Mullehan on musiikin kuuntelu vähän haastavaa, mutta päättelin, että Kaartin soittokunta, solistinaan koloratuurisopraano Marika Hölttä ulkoilmanäyttämöllä sopii kuulovammaisellekin, entiselle musiikin ammattilaiselle. Näin kävi, sain nauttia konsertista siinä kuin muutkin. 

 

Ajoimme siis Mäntyharjuun. Kuskina toimi ystäväni lapsenlapsi, minä sain istua takapenkillä ja vain nauttia maisemista..

 

Lähdimme liikkeelle jo kymmenen aikaan aamulla, koska halusimme käydä näyttelyssä ennenkuin sinne tulee paljon ihmisiä. Siellä oli kyllä vähän ruuhkaa, mutta mahduimme hyvin joukkoon. Kuvia en ottanut, mutta napsin joitain kuvia Salmelan esitteestä. Näytteillä oli todella laaja ja kattava valikoima taiteilijoita.

 

Reidar Särestöniemen tauluja näin ensimmäisen kerran näyttelyssä. Särestöniemen taiteeseen voi tutustua myös Valkealan Vuohijärven kylän luonto- ja taidekeskuksessa. Tuomas Hoikkala omistaa Salmelan lisäksi myös sen, entisen (ja ehkä nykyisenkin??) kotikylänsä entisen kirkon, johon keskus on rakennettu. 

Ystäväni napsi kuvia, pöllin pari Särestöniemi-kuvaa

 

 Ja kriittinen taidearvostelija Hanni näköjään kuvattiin myös 😄

 Minä hurmaannuin täysin näihin Mi Kuopan pronssiveistoksiin. Olisin voinut jäädä niitä katselemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. 

 Myös Kia Taegenin tauluista pidin erityisesti. Näyttely oli laaja, kahdessa kerroksessa 

 Näyttelyn jälkeen siirryttiin odottamaan konsertin alkua. Kutsuvieraita oli paljon, koska lauantaina oli Salmelan viralliset kesän  avajaiset. Tunnistin puolustusministeri Antti Häkkäsen, muu vierasjoukko näytti taiteellisilta, mutta en tunnistanut ketään Noloa.

Konsertti oli kivan letkeä ja monipuolinen. Marika Hölttä aivan upea tulkitsija ja monipuolinen sopraano, jolta taipui niin klassinen musiikki kuin argentiinalainen tangokin.

 

 Konsertin jälkeen olisi ollut nälkä, mutta Mäntyharjun keskustassa ei ollut lauantaina enää mikään paikka auki. Olisin tarjonnut, mutta ei sitten. Pieni huoli oli ystävästäni, jolla on diabetes, ja hän on hyvin huoleton syömisten kanssa. Osti hän yhden suklaapatukan, jonka avulla nosti verensokeriaan. Daa!! Mutta yksi kauppa oli auki, halpakauppa, sekatavaratalo, josta ostin vahingossa kesämekon made in India, hintaan 16.90€. Nyt on vaatekaappi täydennetty moneksi vuodeksi eteenpäin.

 

Mäntyharjulta lähdimme kotiinpäin, ja tullessa poikkesimme ystäväni tyttären ihanalle mökille, 1930-luvun mummonmökkiin Vuohijärvelle. Olen siellä vieraillut muutaman kerran aiemminkin, ja aina tekisi mieli jäädä sinne. Pienen lammen rannalla, täydellinen idylli. Ei kuvia yksityisyyden suojelemiseksi 😊

Saimme aivan ihania lohileipiä ja raparperipiirakkaa jäätelön kera. Ruoankin hän olisi tarjonnut, mutta luultiin, että me syödään Mäntyharjulla, joten oltiin ilmoitettu, että kahvi riittää.

Kotona olin seitsemältä illalla, sydän täynnä kiitollisuutta ja hyviä elämyksiä.

Lopuksi kerron yhden tarinan Salmelan johtaja Tuomas Hoikkalasta. 

Hän oli mun kollega aikanaan musiikkiopistossa, saksofonistien tuntiopettaja, päätyönään hän soitti varuskuntasoittokunnassa. Kertakaikkiaan komea, kiharatukkainen, hurmaava nuorimies (siis mun ikäinen, olin itsekin hurmaava ja nuori 😅), komea ilmestys etenkin sotilaspuvussa. Täydellinen herrasmies.

Musiikkiopistolla ei silloin ollut säestäjän vakanssia, joten me talon pianistit hoidimme kurssitutkintojen, matineoiden, konserttien säestykset. Ilmaiseksi, ylimääräisenä työnä ja säestettäviä oli paljon. Homma ei mennyt ollenkaan tasan. Kun vaikkapa joku viulisti tuli nuottipinkan kanssa opettajainhuoneeseen ja loi kysyviä silmäyksiä pianisteihin, kaikki lähtivät kiireisen näköisinä ulos, paitsi yksi Hanni jäi siihen seisomaan: joo, kyllä mie voi ottaa... Eli mulla oli hirveä työmäärä, osalla ei ainuttakaan säestettävää 😐

Mutta kun Tuomas tuli sen nuottipinkan kanssa, käveli suoraan mun luo, ja kysyi voisitko taas säestää, kukaan naispuolinen pianisti ei liuennut paikalta, vaan jäivät tapittamaan Tuomasta. Kun Tuomas oli lähtenyt, alkoi kuulua narinaa: miksi se AINA pyytää sua?? Olisi täällä muitakin pianisteja!!

                                                                           😅 

 

Kaverin kivat vikaostokset

 Kiva kun kaverit tekevät vikaostoksia, tai vaikkapa lihovat, eivätkä mahdu enää vaatteisiin. Tosin sattuu näitä molempia mullekin, eipä silti.

Viikko sitten oltiin Imatralla, ja talon emäntä oli koonnut eteiseen yksityisen kirpputorin porukan kahdelle naiselle. Kävi aika kivasti, nimittäin suunnilleen puolet vaatteista oli mulle mieleiset, toinen puoli kaverille. Ei tullut tappelua.

Tässä on huppu. Tosi mukava päällä, ei kiristä, purista, eikä roiku. 

 Toinen vaate oli mulla päällä diskossa. Merkki STI, käyttämätön. Aivan ihana päällä, vuorillinen, kepeä.

 Ja sitten lempimerkkini Masain vaate. 

 Vaatteiden kuvaaminen ei ole mun juttu, mutta piti silti kuvata ja esitellä. Maksoin näistä yhteensä 40€, olisin saanut tinkiä, mutta en tod tinkinyt. Kaikki uudenveroisia, laadukkaita vaatteita. 

Olen ollut vähän kipuisa (onko se sana?) viimeiset kuukaudet, ja pakko kai vääntäytyä lääkäriin. Ärsyttää. Mulla on jatkuvia särkyjä, jopa ihon pinta on hipaisuarka. Väsyttää, hikoilen öisin särkyjeni kanssa, ei huvita liikkua minnekään, mutta paikallaan olo lisää kipuja ja vitutusta. Mullahan on todettu aika paha nivelrikko, sekä osteoporoosi. Kiva kombo kaatuilevalle naiselle 😒 Reumakoe otettiin toissavuonna, ainakin silloin se näytti miinusta. Olen kyllä itse tehnyt diagnoosin: mulla on fibromyalgia. Enää lääkärin tarvitsee vahvistaa potilaan tekemä diagnoosi, helpolla pääsee 😀

Eilen hermostuin itseeni ja kipuihini, ja kävin kävelemässä kirkonkylän keskustassa olevalla harjulla muutaman kilometrin lenkin pitkin polkuja. Kun sain itseni pihalle, pystyin kyllä kävelemään ihan reipasta vauhtia, ainakin omasta mielestäni. Mun sielunmetsä on paksusammaleinen, synkkä kuusimetsä, mutta ei nämä mäntymetsätkään ole hassumpia. 

 

Olen urakoinut pieniä siilisukkia, kudon niitä muutaman parin varastoon, kun multa niitä aina välillä kysellään. Tytär on aiemmin tehnyt mulle logon, jonka laitan siilisukkien mukaan, mutta hän kielsi mua käyttämästä niitä enää, koska ne on hänen mielestään rumia. Pöh, sanon minä, mutta tänään hän näytti tekemänsä uuden siililogon. Tulostan näitä tarrapaperille, liimaan tarran ohuelle kartongille ja laitan sukkien mukaan. Minusta näistä tuli hienoja.

Aamu oli aurinkoinen, söin kesän ensimmäisen kerran aamupalan parvekkeella. Oli villasukat jalassa ja aamutakki päällä, sen verran vilpoisaa oli vielä.

 

 Lopuksi vielä kirja, jota olen lukemassa. Oletteko lukeneet Paula Nivukosken kirjoja? Tässä hänen viimeisin kirjansa, itsenäinen jatko-osa teokselle Kerran valo katoaa. (1922) Tykkään kovasti.

 Huomenna mua tullaan hakemaan aamukymmeneltä päiväretkelle 😊 

 

 Kevät on ollut kylmä ja sateinen, ei ole paljoa innostanut sen enempää lenkkeily kuin parvekkeen laittaminenkaan. Eilen sitten sain laitettua parvekkeeni suunnilleen kesäkuntoon. Kuva sen jälkeen, kun sain talven jälkeen parvekkeen ällöttävän lattian putsattua: 

 Ja eilisen urakan jäljiltä:

Naisella pitää olla pitsiverho myös parvekkeella, ihan vain koska olen nainen 😎

 

 

Kesän mittaan tuo saattaa tuosta rehevöityä. Hajuherneet, krassit, tillit ja muut on vielä kasvamisen  alkuvaiheessa. Takaseinällä on yrttilaatikko, sinne istutin kaupan persiljan, näyttää muuten vielä aika tyhjältä.

Jaanpa teillekin vinkin, jonka varmaan kaikki muut, paitsi mie on tajunneet aikaa sitten. Mulle tämä homma kirkastui vasta pari vuotta sitten, kun luin kesäkukkien istutusvinkin jostain netistä.

Aiemmin siis olen istuttanut kesäkukat laatikoihin ja ruukkuihin, levittänyt multaa joka puolelle, katkonut oksia, kiukutellut taimien väliin jäävän mullan tiivistämisen kanssa. 

Nyt otin taimet ruukuistaan, laitoin ne ruukut oikealle istutussyvyydelle laatikkoon

 Sitten laitoin mullan parvekelaatikkoon, myös ruukkuihin. Multa kysyttiin, että miksi myös ruukkuihin, mutta silloin saa sen mullan kerralla tiiviiksi myös ruukkujen (lue: taimien) välistä. 

 

Lopuksi nostin ruukut multineen pois (mullan kaadoin seuraavaan istutusastiaan, tai takaisin multapussiin) ja kastelin.

 Ja viimeiseksi tiputin kukat valmiisiin, sopivan kokoisiin kuoppiin.

 Siinä vinkki, ihan ilmatteeksi.

Olkaa ihmisiksi siellä! 

Lisäys Stanstalle. Ei ole mun auto parvekekuvissa. Mun auto on tuo pikkupikku Opel Karl, pesupallo.

RiemuYliOppilas vm 1975

 Niin se 50 vuotta hujahti.

 

 50 vuotta sitten pääsin ylioppilaaksi, ja eilen olisi vanhassa lukiossani juhlittu paitsi uusia, myös meitä riemuylioppilaita. Minä en mennyt juhlimaan; järjestäjät ymmärsivät hyvin, miksi en halunnut mukaan. Kuulovammani olisi saanut tilaisuudesta vähintään kiusallisen, ehkä jopa ahdistavan. Koululla oli ensin kahvitus, riemuylioppilaat lakitettiin uudelleen juhlassa, ja sen jälkeen oli yhteinen ruokailu ravintolassa. Etenkin yhteisessä kahvitus- tai ruokailutilanteessa en olisi pärjännyt. Meteli, puheensorina, taustameteli. En olisi kyennyt osallistumaan keskusteluihin mitenkään. Tänään kuulin ystävältä, että siellä oli normaalikuloisellakin ongelmia, joten ei mulla olisi ollut mitään asiaa sinne.

Mutta sensijaan lähdin bilettämään vielä meluisampaan paikkaan 😄

Meillä on ystäväporukka, kokoonpano vähän vaihtelee, mutta meidän "neliapila" on pysynyt samana 1980-luvun lopulta saakka. Aivan korvaamatonta on saada olla osa tätä hiukan hullua, mutta tärkeää porukkaa. 

Ajoin lauantaina ystävien mökille ja jätin autoni sinne. Mukaan lähtivät myös heidän koiransa Jasu ja Remu, joita hoidan aika usein. Tosin sen jälkeen, kun ystäväni hankkivat matkailuauton, minua ei ole valitettavasti tarvittu niin usein: koirat pakataan reissuun mukaan. 

Olihan se aika messevää matkustaa asuntoauton kyydissä. Kuski ja apukuski veivät meidät turvallisesti perille, Imatralle, sen yhden Neliapilan lehdykän luo. 

Perillä odotti ruoka, ihanaa uunissa haudutettua kanaa ja riisiä. Ei kuvaa, ei ehtinyt kuvailla 😏

Minä olin luvannut hoitaa kahvitarjottavan. Leivoin mutakakun, ja vietiin se mukanamme. Ei kuvaa, ei ehtinyt kuvailla 😏 

Istuttiin rupattelemassa, juotiin virvokkeita, pelattiin korttia, jolloin jouduin taas sanomaan, etten muista sääntöjä. Mulle huudettiin, että ei VOI OLLA TOTTA, ettet vieläkään muista sääntöjä! Sitten pelattiin, mie voitin, ja mulle huudettiin. Hulluja!  

Reissun päätarkoitus oli mennä Imatran Valtionhotellin kellariravintolan 60-luvun diskoon. Lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin, jotta ehdimme käydä lähibaarissa, joka oli juuri sellainen kippola, jollainen on kai joka kaupunginosassa. 

 Baarissa tuli puheeksi riemuylioppilasjuhlat, ja luin wa-ryhmästä, että heidät oli heitetty ulos jo toisesta ravintolasta. Joten tuo ukkeli yllä olevassa kuvassa  päätti, ettei täällä olla sen huonompia, ja hän heitti minut omakätisesti ulos baarista.

 

Sitten hypättiin taksiin suuntana Valtionhotelli. Voi että oli hauska ilta! Tanssittiin niin, että tukka oli ihan hiestä märkä, eikä menoa haitannut yhtään.

 

Emmekä unohtaneet torjua nestehukkaa tietenkään!

 Mulla on huono viinapää, ja saan helposti infernaalisen krapulan, joten jossain vaiheessa iltaa aloin kaataa lonkeroa muiden laseihin. Riitti sitä omaankin päähän, juu.

 Aamulla heräsin kuuden aikaan, kolmen tunnin unien jälkeen, eikä olo ollut kovin hääppöinen. En saanut enää unta, mutta kun muut heräsivät, ja sain kahvia ja aamupalaa, olo helpotti vähitellen.

Mutta oli se pienen krapulan arvoinen reissu, älyttömän kiva reissu!

Iltapäivällä kotiuduin. Nyt yritän sinnitellä hereillä, jotta saan illalla nukuttua, ja toivon mukaan aamuun asti.