Kirjoitin aiemmin omasta isästäni tarinaa täällä, nyt on äiti jostain syystä ollut mielessä monta päivää, tarinoinpa siis äidistäni.
Äiti syntyi Hämeessä, vauraaseen maalaistaloon kuopukseksi vuonna 1925. Mummuni oli ennen äidin syntymää jäänyt leskeksi, yksin neljän lapsen kanssa, ja hän teki mielestäni aika rohkean teon: osti oman lapsuuskotinsa, ison maatilan itselleen miehensä kuoltua ja alkoi hoitaa sitä yksin. Mummu palkkasi jossain vaiheessa työmiehen taloon, he alkoivat seukata (virn!), menivät naimisiin ja äitini syntyi tähän liittoon ainoana lapsena. Hän ei koskaan saanut tasa-arvoista asemaa muihin lapsiin verrattuna, ja lopulta homma junailtiin niin, että papan ja mummun kuoltua äiti jätettiin perinnöttömäksi.
Äitini rippikuva. Olen perinyt äidiltäni ainakin silmät, kippuranenän ja alahuulen 😙
Sodan jälkeen yhdessä kylän talossa järjestettiin tallukantekokurssit. Äiti oli musikaalinen ja häntä pyydettiin sinne laulamaan. Säestäjäksi lupautui naapurikylän Erkki ja se oli sitten menoa, nuoret rakastuivat. Valitettavasti äidinäiti ei hyväksynyt pientilallisen poikaa vävykseen, parempi ehdokas olisi ollut naapurin tilallisen poika, mutta isä ja äiti pitivät puolensa, menivät kihloihin ja järjestivät kyläläisten avustuksilla häät. Mummu ei mennyt häihin, eikä päästänyt sinne pappaakaan. Kun äiti lähti isän luo häiden jälkeen, hän sai mukaansa polkupyörän, jonka oli saanut rippilahjaksi, ja polkupyörän tarakalle viltin. Yhteiselämän isä ja äiti aloittivan pienessä hellahuoneessa.
Meitä lapsia syntyi viisi, kaksi kuoli vauvana. Suru lasten kuolemista jätti ikuisen surun jäljen isään ja äitiin. Olen jälkeenpäin muistanut, että kun olin lapsi ja yöllä ryömin joskus isän ja äidin sänkyyn, äiti otti minua ranteesta kiinni ja piti sormiaan siinä jonkin aikaa. Hän varmaan mittasi pulssiani; vuotta ennen syntymääni veljeni kuoli synnynnäiseen sydänvikaan. Vähitellen äiti rauhoittui ja alkoi luottaa, että minä pysyn hengissä.
Kuvassa lojun äidin sylissä, etualalla pikkusisko. Olen 6-vuotias.
Äiti oli kyllä ankara kasvattaja, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että monella ikäiselläni oli paljon turvattomampi lapsuus. Äiti piti kurin, mutta toisaalta meillä sai nauraa, leikkiä, juosta ja pelleillä. Äiti valmisti täydelliset vaatevarastot nukeille, tuli syömään leikkimökkiin hiekkakakkuja ja voikukkateetä. Meillä luettiin ääneen kirjoja, opetettiin lastenlaulut ja meille ostettiin piano. Kuten siskoni vähän aikaa sitten sanoi: meillähän oli tavallaan kulttuurikoti. Kyllä, pienissä puitteissa pienessä maalaiskylässä meillä harrastettiin kulttuuria. Äiti kirjoitti runoja, sävelsi ja sanoitti lauluja, he esiintyivät isän kanssa paljon. Äiti kirjoitti omakustanteisen kirjankin myöhemmin.
Juhlapäivinä meillä oli omat traditiot. Juhannuksena isä haki koivut rapun pieleen, perhe ikuistettiin kuvaan isän kameralla. Isä harrasti valokuvaustakin jossain vaiheessa, rakensi itse suurennuskoneen ja kehitti nämä mustavalkoiset kuvat itse.
Pelleillä sai, jopa irvistää
Äiti opetti kotitöitä jo pienenä. Ja muistan tämän selvästi: äiti opetti minut kutomaan, kun olin 4-vuotias. Innostuin niin opettelemaan, että en malttanut mennä nukkumaan. Yöpaita päälläkin vielä harjoittelin
Kuva on vuodelta 1959. Asuimme pienellä rautatieasemalla.
Kasvimaalla oltiin koko perhe, kuvassa varmaan perunan istutuksessa.. Isosisko oli jo muuttanut kotoa pois.
Äitini oli kotiäiti, kuten aika monet siihen aikaan. Kun lähdin kouluun, äiti katsoi että olin lämpimästi puettu, ja äiti oli kotona kun tulin koulusta. Ja voi sitä riemua, kun eteiseen asti tuli lettujen tuoksu koulusta palatessa.
Äidillä oli tietysti vanhanaikainen elämänkatsomus, hän oli uskonnollinenkin, vaikkei mitenkään julistanut uskoaan. Raamattuun hän vetosi välillä sellaisissakin asioissa, että minä katsoin viisaammaksi pistää suuni kiinni 😆 Mutta toisaalta äiti hyväksyi minun hippikauteni, sain käydä tanssilavoilla, diskoissa, kaverit saivat tulle meille, minä mennä kavereiden luo. Sain käydä yhteiskoulun ja lukion, molemmat koulut maksoivat siihen aikaan paljon, lisäksi Konservatorion maksut oli kalliita. Jostain äiti ne rahat repi. Äiti oli meidän perheen taloushallinnon ammattilainen 😀
Ylioppilasjuhlien perhepotretti
Äiti oli sukupolvea, joka pysyi avioliitossa, huonossakin. Sen vuoksi vähän jännitin kertoa, että aion ottaa eron melkein 30 vuoden yhdessäolon jälkeen. Äitini sanoi: minusta tuntui jo vuosia, että vävy ei koskaan kasvanut aikuiseksi mieheksi.
Bingo!
Lisäksi hän sanoi, että sinun olisi pitänyt jo vuosia sitten näyttää miehelle ovea ja sanoa, että siinä on ovi, ala mennä. Äitikin siis oli nähnyt jotain merkkejä, mutta ei puuttunut. Enkä minä kertonut.
Isäni oli äidin elämän rakkaus. En koskaan unohda sitä katsetta, minkä muutaman kerran onnistuin näkemään; äiti katsoi isääni niin lempeästi ja rakastavasti, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan sen katseen. Minä, ilmeiden tarkkailija.
Kun isä kuoli, melko lailla saappaat jalassa 82-vuotiaana, äitini suri sitä niin, että ajattelin hänen kuolevan kohta perässä. Mutta niin hän vain sinnitteli elossa vielä 8 vuotta isän kuoleman jälkeen, ja siitä vain viimeisen vuoden ajan ensin palvelutalon yksiössä, sitten viimeiset ajat hoivakodissa.
Otin tämän kuvan äidistä, kun häntä pyydettiin lausumaan runojaan omaisten päivänä hoivakodissa. Äiti keskittyy odottamaan esiintymisvuoroaan. Kuva jäi viimeiseksi äidistäni.
Arvatkaapa miltä tuntuu, kun tiedän ihan tasan tarkkaan, miltä näytän 87-vuotiaana, jos elän niin vanhaksi









Ihana kirjoitus ja tuttuja maisemia ajatellen rautatieasemaa.
VastaaPoistaNiin uskomaton sattuma tuo sinun syntymäkotisi.
Vanhoissa kuvissa on niin nostalgiaa ja rakkaita muistoja.
Mukavia hetkiä syyskuun viimeisiin hetkiin ja ajatella kohta
lokakuu.
Jostain syystä tuosta jäi loppu kokonaan pois, loppui kuin seinään. Nyt lisäsin sinne uudelleen sen mitä kirjoitin alunperin.
VastaaPoistaTuo asema on se, jossa asuin ikävuodet 3-13, eli Hallin asema Längelmäellä. Vähän riippuen aikakaudesta, milloin asema on rakennettu, niissä on sama pohjapiirustus. Tämä asema on 1950-luvulta, eli oli aika uusi rakennus silloin kun me muutettiin tänne Koiviolta 1959.
Ihana kuva teistä. Tiedätkö mitä? yhtä kuvaa katsellessani omasta äidistäni, ajattelin samaa. Nyt tiedän miltä näytän 80 vuotiaana heh!
PoistaMinun lapsuuden kotini lähellä radan varrella on myös radanvartion talo. Noita on useassa kohtaa täällä päin. Koiviolta lapsuuden kotiini on matkaa noin 18 km.
Minäkin olen syntynyt lähellä rataa...
Mukavaa tiistaita!
Asemat on ihania, etenkin vanhat asemat. Onneksi niitä ei ole useinkaan purettu, vaan ostettu asuinkäyttöön, tai jopa kahviloiksi. Ja junaradan läheisyys on kotoisaa. Edellisen kotini vieressä meni junarata Kouvolasta Lappeenrantaan, ja yöllä tavarajunan kolinaan oli hyvä nukahtaa.
PoistaHei laitoin sinulle fasebook kaveripyynnön, huomasin, että olet myös siellä. Mukavaa päivää!
PoistaAuts, laita uusi pyyntö. Mulle on tullut kaveripyyntöjä vierailta ihmisiltä viime aikoina, napsin ne kaikki poistoon 😄
PoistaHei kirjoitin sulle messingeriviestiä😊
PoistaSama minäkin poistin viikko sitten kun tuli tyypiltä ketä en tuntenut....
Luin kertomuksen äidistäsi eilen illalla ja kyyneleet siitä silmiini tuli ja tänä aamuna uudelleen...sama juttu. Se kosketti kovaa ja syvältä vaikken edes osaa oikein sanoa miksi. Ehkä osittain ainakin siksi, että
VastaaPoistaäitisi muistutti kovastikin Isänäitiä eli Mammaani (hän oli syntynyt vuonna -11) . Hän oli minulle rakas ja tärkeä ja sain viettää paljon aikaa heidän luonaan ennen kouluikää. Asuin viikot siellä ja lauantai-illaksi kotiin ja sunnuntai-iltana takaisin. Isosisko kävi silloin jo koulua ja olin ehkä välillä vähän kateellinen kun hän sai jäädä omaan kotiin.
Mamma piti hyvää huolta minusta. Hän oli todella taitava käsityöihminen ja saattoi yllättää minut tekemillään nuken vaatteilla.
Siihen aikaan myös leivottiin ahkerasti ja jonkinlainen jauhopeukalo niistä vuosista tarttui minuunkin. Tiedostan, että Touhula on minulle juuri se paluu sinne Mamman ja Pappan hoiviin :-)).
Valokuvistasi ihanin minusta on tuo rappusilla otettu kuva. Siinä on justiinsa niin onnellisen näköinen perhe !
Ja niinhän se on, että omena ei kauas puusta putoa ja jo tuossa valokuvassa missä istut äitisi sylissä niin äitisi näyttää siinä kovasti sinulta.Profiilikuvista puhumattakaan.
Ihana kirjoitus äidistäsi. Kiitos Hanni !
Minäkin samaistun kertomukseesi mammastasi, sellaista entisaikojen naisten viisautta sekä mammassa ja äidissäni. Samoin pääsin omassa mummonmökissäni 10 vuoden ajan elämään sellaista entisajan kiireetöntä elämää, joka toi rauhan (mökkini nimikin oli Rauhala). Aamut alkoi sytyttämällä puuhellaan tulet, illalla saunoin ulkosaunassa. Keitin viinimarjamehut ja kuljin metsissä koiran kanssa. Äiti ei ehtinyt käydä mökillä, mutta tiedän että hän olisi nauttinut.
PoistaJa olen sanonut lapsilleni ja miniöille, että meidän suvun naiset hoitaa mielenterveyttä leipomalla, sekin on äidin peruja. Kun suru painaa rintaa, upotetaan kädet taikinaan. Ilmankos mun keittiön kaapin ovessa on kortti jossa lukee: Leipoisko pullaa vai tappaisko jonkun 😃
Minusta on mielenkiintoista miten nuo vanhat talot niin Rauhala kuin Touhula tuovat sen vanhanajan tunnelman tähän päivään ja sitä kautta mieli lepää ja sitä tekee automaattisesti pääosin vain niitä mukavia asioita ja mielellään jopa vähän vanhanaikaisesti eli niinkuin aina on tehty. Siksi en ole halunnut (vielä) Touhulaan vesijohtoja sisätiloihin vaan niin kauan kun jaksan vedet kantaa itse teen sen ja sama koskee lämmitystä. Puilla pitää lämmittämän :-).
PoistaMinulle terapiaa on sekä leipominen, mutta myös kuoriminen ja pilkkominen . Vähän outo olen; tunnustan :-).
Tuo on totta, vanhoissa taloissa on se entisajan kiireettämyys ja toisaalta arkinen ahkeruus aistittavissa. En ikinä unohda sitä tunnetta joka tuli, kun avasin Rauhalan tuvan oven. Se rauha asettui sydämeen sillä sekunnilla, ja sen aisti muutkin, jotka siellä vieraili. Mökissä eleli myös kummitus, mutta laitoin hänet ruotuun ja sanoin, että saat jäädä, jollet kolistele, heittele mun tavaroita, etkä metelöi, saati tupakoi sisällä. Haamu jäi, mutta alkoi käyttäytyä paremmin.
PoistaMinäpä näin sen haamupapan!!!
PoistaTosiaan Stansta näki haamun Rauhalan pihassa. Pappa-haamu asusteli peräkamarissa, olen varma että hän oli Rauhalan edellinen omistaja, edesmennyt papparainen.
PoistaKauniisti kerroit äidistäsi ja lapsuudestasi.💕
VastaaPoistaÄidissä oli myös ärsyttäviä piirteitä, kuten meissä kaikissa, mutta päällimmäisenä muistona on kauniit muistot. Äiti kävi kuolemansa jälkeen unessani, hän oli iloinen, terve ja punaposkinen, ja hän sanoi minulle, että katso nyt miten hyvä olo minulla on, älä sure enää. Tyypillistä äidille: kävi vielä rajan takaakin lohduttamassa ja pitämässä silmällä 🙂
PoistaSinulla on paljon muistoja äidistäsi. Minun muistot jäävät lapsuuteen, olin 12 kun äitini kuoli syöpään. Minunkin äitini kävi edesmenneen tätini kanssa kertomassa minulle että heillä on kaikki hyvin. Vaikuttava muisto.
PoistaVoi että, surullista menettää äiti noin nuorena, lapsena. Minä sain pitää äitini 87 vuotta, ja muistan miten liikuttavaa oli syöttää äitiä hoivakodissa. Hän avasi suun kuin linnunpoika, ja mietin siinä, että osat vaihtuivat loppuaikoina: minä syötin äitiä, kuten hän oli syöttänyt minua lapsena ❤️
Poista"Aika entinen ei koskaan enää palaa"... mutta kyllä se näin ajatuksella ja ajantuomilla ajatuksilla palaa ja varsinkin, kun olet nähnyt upeasti vaivaa ja koonnut kuvia. Tämä on ihan mielettömän upea kirjoitus ja ajatusten virta - naiseudesta, aikakausista, eletystä elämästä - sosiaalisen ja fyysisen ympäristön vaikutuksista ja ihmismielistä.... kiitos!! Minun mieleeni nousee mummi, äidinäiti... joka paljonkin on vaikuttanut siihen millainen olin, millaiseksi kasvoin ja millainen olen nyt... joskus on syvennyttävä vastaavaan....tekee hyvää sielulle ja mielelle. Kiitos kun jaoit ja ajan kanssa menen lukemaan aiemman isä-postauksesi!
VastaaPoistaKuvakulmat ja geenit on mielenkiintoiset, hih...
Minä taasen olen niin-niin isäntyttö, ettei äitiäni edes uskoisi äidikseni... ihan eri kaliperia... isäni nukkui pois nykyistä ikääni vuotta nuorempana - joten saan yllättyä millaiset isänpuolen piirteet suvussamme tulevat jatkumaan... itseasiassa taidan olla jo suvun vanhin, isän puolta ajatellen... mitähän ajatuksia tuon herättääkään, en ole asiaa aiemmin ajatellutkaan...
Aika tekee monella tapaa tehtävänsä, ja oppii näkemään menneen eri perspektiivistä. Mullahan ei ole ollut läheisiä välejä isovanhempiin, tosin äidinäiti, sama joka ei mennyt edes häihin, asui meillä talvella kylmimmät kuukaudet. Hänen ja papan asuttavaksi siinä isossa maatalossa eristettiin pikkuruinen keittiö ja kamari, loppua taloa isännöi äidin sisko, joka ei tainnut koskaan edes maksaa mummulle ja papalle taloa. Sitten mummu tuotiin meille, kun hän ei tarjennut asua kamarissaan. Mummu ei saanut edes mennä talon puolelle. Mun äidin tyttönimi on harvinainen, Suomessa on enää 12 sen nimistä elossa. Kun otin oman tyttönimeni eron jälkeen, mietin hetken, otanko äitini nimen. Sitten päätin, että se paska suku saa kuolla sukupuuttoon 😆
PoistaHei Hanni!
VastaaPoistaVasta nyt luin tämän kauniin kirjoituksesi, kiitos! Heti ensimmäisenä kolahti se, että "joku muukin" on suvussasi jäänyt yksin neljän lapsensa kanssa ja ostanut kodin. "Sukuvika"? ♥
Kuten joku jo tuossa kirjoittikin, niin jäin minäkin tuijottamaan kuvaa, jossa istut äitisi sylissä. Ilmetty yhdennäköisyys!
Sukunimestä tuli mieleen, että olen adoptiosuvun viimeinen P., käsittääkseni. Pojalla on isänsä sukunimi.
Hyvää alkanutta lokakuuta, leppoisaa lauantaita ja onnittelut siiliperheestä! ♥
Kiitos, Stansta, sulle myös mukavaa lokakuun alkua. Siiliperhe pääsi tänään tyttären välityksellä uuteen kotiin. Eilen vein samoissa pippaloissa olleille tuleville isovanhemmille vauvasiilit ja tänään saatiin aamulla kuulla, että synnytys on alkanut. Jänniä aikoja.
PoistaJännä havainto tuo, että mun mummu, samoin kuin minä jäätiin yksin neljän lapsen kanssa, ja molemmat ostettiin koti.
Ja tosiaan olen äitini klooni, ilmeitä myöten.
Ihana ja muistorikas postaus. Minunkin isäni haki Juhannuksena koivut rappusten molemmin puolin ja me lapset istuttiin rappusilla ja syötiin rusinoita.
VastaaPoistaMukavaa viikonloppua sinulle.
Kiitos, juuri kotiuduin pippaloista. Ystävät, mun hoitokoirien emäntä ja isäntä lähtevät matkailuautolla Euroopan halki Espanjaan ja ovat siellä yli talven, koirat mukana. Vietettiin läksiäisiä ystäväporukalla, tulee kyllä ikävä!
PoistaEikö ole hauska, miten muistaa pienet asiat, kuten tuo rusinoiden syönti rappusilla 🙂 Meillä oli aina juhannuksena raparperipiirakkaa.
Kaunis postaus kuvineen 💖
VastaaPoistaMinunkin äitini on vieraillut minun unissani. Toisin, kuin kauan sitten, unet eivät ole olleet painajaisia. Me löysimme kuitenkin jotain yhteistä noina viimeisinä vuosina.
Lohdullista, etenkin välien korjaantuminen edes jollain tapaa.
PoistaJa myös unet. Mun äitini kävi kuolemansa jälkeen pyytämässä anteeksi unessani. Hän ei sanonut asiaa tarkasti, mutta tiedän mitä hän pyysi anteeksi. Sekin lohdutti.
Miten kauniisti kirjoitatkaan äidistäsi ja perheestänne ❤️
VastaaPoistaAivan kuten Terhilläkin, kyyneleet nousivat silmiini kun luin äitisi tarinaa: tänä päivänä tuntuu olevan niin "kovin vaikeaa kun kaupassa ei olekaan oikeaa kahvia" - näin karrikoiden. Monelle tekisi hyvää lukea ja kuunnella tarinoita isovanhempiensa ja vanhempiensa lapsuudesta.
Nuo valokuvat tuovat mieleeni kuvat mummolan portailta: uusi talo, jonka vaari veljiensä auttamana oli juuri saanut valmiiksi, koivut portaiden pielissä, yhdeksän lasta joista nuorin vielä vauvana mummun sylissä. Ja vuoden päästä mummu yksin yhdeksän lapsen kanssa maksamassa talolainaa. Äitini oli vanhin, 11-vuotias ja mummun apuna hoiti pienempiä.
Ne koivut tuotiin joka juhannus portaiden pieleen vielä silloinkin kun minä olin pieni, juhannusta vietettiin yhdessä pihapiirissä olevalla kalliolla. Minä muistan miten ihania oli yön pimeydessä kalliolla olleet kiiltomadot!
Ihana kiiltomatomuisto ❤️
VastaaPoistaMiten ihmeessä äidinäitisi selvisi yhdeksän pienen lapsen kanssa , veloista ja muutenkin? Uskomatonta sisukkuutta vaadittu!
Varmaan sillä samalla sisulla kuin sinunkin äitisi piti puolensa rakkaidensa vuoksi ja selvisi lasten menetyksestä ❤️
PoistaNaisilla on äärettömän suuret voimavarat ja sisua, kun kyse on perheestä.
Poista