Keskustelinko robotin kanssa?

 Meidän hyvinvointialueella voi kuulovammainen asioida useimmissa asioissa tekstiviestinä, näin olen tehnyt niin kauan kuin tuo palvelu on ollut käytössä, vuosia. Saan sieltä labralähetteet vuosikontrolleihin. lääkärin vastaukset labratuloksiin, jatkohoito-ohjeet jne. Pyysin siis päästä kilpirauhaskokeisiin, koska talvella usein vajaatoiminta lisääntyy, ja arvot on tarkistettu puolen vuoden välein. Hoitaja toisessa päässä teki pari tarkentavaa kysymystä, sitten ilmoitti, että lääkäri on laittanut lähetteen. Eli toisessa päässä oli hoitaja, jonka nimenkin näin vastauksissa.

Kävin labrassa, ja samalla varasin lääkärin soitto- tai tekstiviestiajan. Vastausten piti tulla 5.2. tekstiviestinä, tai jos tuloksissa on jotain hämminkiä, lääkäri soittaa. Kumpaakaan ei kuulunut, ei soittoa eikä viestiä. 

Seuraavana päivänä laitoin viestin samaan numeroon, jossa aina asioin. Näen myös viestihistorian, joten numero oli sama. Vastaus vähän hämmensi 😀

No juu, en siis ollut varannut mitään aikaa, jota olisin perumassa, joten laitoin uuden viestin. Sain vastauksen, että asioita ei voi hoitaa tekstiviestinä. Daa!

Luovutin, kiitti vaan, robotti. Lähdin kauppaan.

Kun tulin kaupasta, päätin vielä ennen terveyskeskukseen soittamista kokeilla digihoitajan chattia. Siellä ainakin on oikea ihminen toisessa päässä. Voin hoitaa asioita puhelimitsekin, pärjään kyllä useinmiten kuulon kanssa, mutta en jaksa jonottaa, ja takaisinsoitto joskus pelaa, joskus ei. 

Digihoitaja Hanna tuli nopeasti linjoille ja tarkisti asiani. Hän näki, että lääkäri oli sovitusti laittanut viestin, joka siis ei tullut perille. Hoitaja laittoi mulle kuvan lääkärin viestistä: kilppari toimii pitkästä aikaa kokeiden mukaan hienosti. arvot on tasapainossa, lääkitys pidetään ennallaan. Kiitin hoitajaa, ja sanoin että tämä riittää, kun sain sen viestin nähdä edes tätä kautta. Hoitaja sanoi, että joskus viestit on menneet puhelimen roskakoriin. Sieltähän se löytyi, ei vaan tullut edes mieleen tarkistaa.

No, loppu hyvin, parista edellisestä vuodesta poiketen kilpirauhanen ei ole heittänyt vajaatoiminnalle. En edes muista, koska mulla olisi ollut näin hienot arvot. 
 

Hyvää kaksostenpäivää 2.2.

 Minä olin sairastanut monta vuotta kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta en saanut diagnoosia enkä lääkitystä. Eipäs, nyt puhun potaskaa. Sain diagnooseja, mm "Teidän pitää lakata kuvittelemasta oireita, sillä se hoituu" tai: "Ei kenelläkään voi olla noin paljon oireita kerralla, osa on pakko olla kuviteltuja". "Olette vain niin herkkä, teillähän on tuollainen ammattikin (pianisti)" Tai ehkä paras oli tämä: "Olette vanhentunut, mutta naisten on vaikea myöntää tosiseikat. Sen vuoksi olette väsynyt, palelette ja olette lihonutkin noin paljon". Viimeisen diagnoosin sain sisätautien erikoislääkäriltä. Olin 32-vuotias.

Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että mm otin keittiön lattialta matot pois, jotta voin vetää jalkoja perässäni ruokaa laittaessani. Palelin jopa saunan löylyssä. Peilistä näin kuolevan ihmisen silmät.

Lopulta menin sellaisen pilipalilääkärinä pidetyn terveyskeskuslääkärin vastaanotolle (koska hänelle ei ollut jonoja). Selitin, että päässä mulla on vikaa, olen kuullut sen jo tarpeeksi usein. Tämä mies vastasi: ei me ruveta tätä luulosairaudeksi nimittämään ennen tutkimuksia. Ja sitäpaitsi luulosairauskin on sairaus, johon tarvitsee apua. Olin että 😮 

Sain lähetteen kilpirauhaskokeisiin ja soittoajan lääkärille viikon päähän. Lääkäri soitti mullepäin pari päivää myöhemmin; hänellä on mun laboratoriotulokset edessään, eikä hän ole koskaan nähnyt tällaisia kilpirauhastuloksia. Mulle on laitettu kiireellinen lähete keskussairaalaan. Sanoin: voi että kun hyvä kuulla!  Viimein, viiden vuoden sairastamisen ja epätoivon jälkeen saan apua. 

Sairaalassa minut tutkittiin perinpohjin, koska vajaatoimintaa oli ollut niin kauan ja se oli niin massiivista, siitä olisi voinut koitua isoja ongelmia muuallekin elimistöön. Se on kuningashormoni, sanoi lääkäri. Selvisi, kertomieni oireiden perusteella, että olin sairastanut rajun kilpirauhastulehduksen, johon sain antibiootit, koska diagnoosi oli angiina 😒 Tulehduksen myötä sain myös kuulonalentuman ja menetin työkykyni. Paska säkä kaiken kaikkiaan. Sen jälkeen kilpirauhanen ei enää toiminut normaalisti.

Aloitin thyroxin-lääkityksen. Muuta tuhoa kuulovamman lisäksi ei onneksi ollut tullut ainoastaan aivolisäkkeen toimintavajavuutta, ja lääkäri sanoi, että en saa tulla raskaaksi seuraavan vuoden sisällä, ja luultavasti on vaikeuksia tullakin raskaaksi tämän aivolisäkelöydöksen vuoksi.

Vuoden kuluttua lääkäri käveli minua vastaan, olin menossa äitiyspolille ja kerroin, että tulin ensimmäisellä yrityksellä raskaaksi. Niin ja muuten: odotan kaksosia.

Raskauden alkuvaiheessa jo tunsin, että kaikki ei ole kunnossa. Sen vain aisti. Menin tutun gynekologin vastaanotolle ja hän teki tutkimuksen. Ultralaitteita ei siihen aikaan ollut kuin sairaalassa. Lääkäri antoi ajan ultraan, kehoitti pakkaamaan kassin mukaan siltä varalta, että jään sairaalaan. Kyseessä on luultavasti sikiö, joka ei ole alkanut kehittyä normaalisti, tai tuulimuna.

Lähdin itkien sairaalaan. Tutkimuspöydällä maatessani sama gynekologi, joka oli minut yksityisvastaanotolla tutkinut ultrasi kohdun, ja käänsi näytön niin etten nähnyt mitä siellä näkyy. Lääkäri katseli kuvaa ja kysyi: mitä minä sanoinkaan sikiöstä? Kerroin, että tuulimuna tai epämuodostunut sikiö siellä on.  "Rouva hyvä. Täällä on kaksi sikiötä".

Hyvä etten tipahtanut siitä pöydältä. Rouva katsoo itse, sanoi lääkäri ja käänsi näytön minuun päin. Siellä oli kaksi pientä pussia 💗 

Kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin katselin kaksosten leikkejä pihassa totesin, että siellä ne mun tuulimunat juoksee.

Raskausaika oli hankalaa, jälkeenpäin tajusin, että hoitamaton keliakia, johon sain diagnoosin vasta neljä vuotta myöhemmin, sai veriarvot paukkumaan missä sattuu, mutta vauvat kehittyivät hyvin. Synnytin heidät kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Synnytys oli helpompi kuin kaksi aiempaa, yhden neljä ja puolikiloisen vauvan synnyttäminen on työläämpää kuin kahden kolme- ja kaksikiloisen. Luulin olevani ihan freesi synnytyksen jälkeen, valmis vaikka lähtemään kotiin. Kuva kertoo ehkä muuta 😆

Tyttö oli niin pikkuruinen, että oltin viikko sairaalassa. Mutta koska tyttö oli terve, ei häntä jätetty sairaalaan kasvamaan, luotettiin että me pärjätään neuvolan tuella. Poika painoi 3 kiloa, tyttö 1990 grammaa kun lähdettiin kotiin.

Ja me pärjättiin. Tosin jossain vaiheessa sanoin, että jos joku tulee vielä sanomaan, että kaksi menee siinä kuin yksikin, vedän lättyyn 😅 Kaksinkertainen ilo, kaksinkertainen työ.

Kaiholla muistelen aikoja neljän lapsen kotiäitinä. Se varmaan oli elämäri parasta ja rikkainta aikaa.

 

 

 

Mun tuulimunat 😍

Bujoa ja muuta sälää

 Kommentteihin ei sitten pääse vastaamaan, katsotaan kuinka kauan menee, ennenkuin homma korjaantuu.

Bujo, bullet journal on mulle elintärkeä. Ilman sitä oon aika kädetön. Ja sen parissa saan käyttää luovuutta tarvitsematta osata oikein mitään. En osaa piirtää, tai kai sitä mallista osaa jotain, mutta en tykkää piirtää, mutta osaan repiä paperia, liimata tarroja ja teippejä, sekä sommitella sivuja. Lisäksi tykkään listata asioita, ja vaikka käytän myös puhelimen kalenteria, se on toissijainen. Itse tehty kalenteri / muistikirja on paras (sanoisin parhautta, jollen inhoaisi sitä sanaa). 

Viime vuoden kalenteriin tein värikoodeilla merkinnän joka päivälle: millainen päivä oli. Joku sanoo näitä mielialamerkinnöiksi, mulla se ei varsinaisesti ole sitä, vaan merkkaan värillä, millainen päivä oli. Enkä tee tällä pikselitaulukolla mitään, en ikinä jälkeenpäin katso, että millainen päivä oli vaikkapa 21.7.2025. Tämä on vaan hauskan näköinen valmiina. Piilotin värikoodien merkitykset 😏 

 Listaan myös mm ruokavinkit, tehdyt käsityöt ja luetut kirjat. En siis kuuntele kirjoja, luen ihan kirjana. Olen hidas lukija, mutta koko ajan on kirja kesken. Tavoitteena oli vähintään 24 kirjaa viime vuonna, en ihan yltänyt siihen.

 Tälle vuodelle tein erilaisen sivun. Osaanhan mie piirtää 😄

 Merkkaan myös vuoden liikunnan ja tulee myös samanlainen pikselitaulukko siitä, millainen mun päivä oli.

Ja uutena puhelimen ruutuaika. Siis olen järkyttynyt, kun illalla katson, paljonko olen ollut puhelimella päivän aikana. Esimerkkinä eilen: tein ruokaa, leivoin, kävin asioilla ja jäteasemalla, kuskasin lapsenlasta harrastukseen ja takaisin, kudoin. Illansuussa katsoin, että ihan kohtuullinen ruutuaika, koska olin välillä vain vilkaissut puhelinta. Sitten illalla viestittelin jonkin verran, luin uutisia, mutta lähinnä puhelin oli (muka) pöydällä. Kun menin nukkumaan, lukema oli yli 7 tuntia! 

Toivon ettei tämä ole yhtä oranssia palkkia koko vuosi. Teen siis suunnilleen kaiken puhelimella, tietokoneella en ole useinkaan.

Yksi bujokirja kestää mulla aika tavalla tasan vuoden. Sitten se pullistelee kovin, mutta koskaan ei ole revennyt.

 

Tammikuun eka kokonainen viikko näyttää tältä. Tyttäreltä saadut tarrat otin vihdoin käyttöön.

 Tämän viikon sivusta tykkään itse. Tosin enää se ei ole yhtä siisti, kun on täynnä merkintöjä

 Sitten mulla on listat ruokamenoista, sekä vaatemenoista. Yhden vaatteen kerkisin jo ostaakin. Kirpparilta Skilan musta takki hintaan 12€

 Mustasta takista huonossa valaistuksessa huonosti räpsäisty kuva, mutta voin vakuuttaa että hieno on takki. Uudenveroinen mun mielestä. 

Nyt voin sitäpaitsi laittaa tyttären joululahjasukistakin kuvan. Kissanaiselle kissasukat. Kissakuvio on Lumi Karmitsan malli

Loppukevennyksenä kuva nuorimman pojan Pepe-kissasta, joka seuraa isäntäänsä joka paikkaan. Osaa avata ovet, joten tässä hän tunkee pojan perässä vessaan. 

 

No laitetaan vielä loppukevennyksen loppukevennys, kun kuva osui tulemaan vastaan. Hanni oli muuttamassa väliaikaisesti mökille myytyään asuntonsa, ja pojan varastossa oli tilaa osalle tavaroista. Sitten Hanni kantoi varastoon joulukuustaan, ja kaatui polulle. Poika ei suinkaan ensimmäisenä kysynyt, sattuiko, vaan kaivoi nopeasti puhelimen esiin ja otti kuvan.

 Kukahan tuonkin pojan on kasvattanut.

..vai ootko ees hengissä?

 Selitys otsikkoon vähän tuonnempana.

Onpa ollut melkoiset kuukaudet, onnettomuudet, vastoinkäymiset, sairastumiset jne seuranneet toinen toistaan. Kuin jokin kirous liikkuisi yllämme. Nyt kun viimeinenkin vastoinkäyminen tapahtui reilu viikko sitten, päätin että nyt suunta muuttuu. Saa nähdä, toimiiko ajatuksen voima ja positiivinen ajattelu, muutakaan en enää keksi. Itseä suoraan ei asiat koske, mutta läheisiä kyllä, joten minäkin valvon, ahdistun ja itkeskelen täällä. Asioita en voi sen enempää avata, mutta perseestä on ollut kaikki.

Palataanpa taaksepäin, jouluun. Tällä viikolla tajusin, että joulusta on vasta kolme viikkoa, tuntuu että aikaa olisi kulunut enemmän.

Meillä on tapana kerääntyä tänne mun luo vähän eri kokoonpanoilla aattona, joulupäivänä, sekä tapaninpäivänä, jolloin syödään tähteet. Olin kokannut jouluruoat, leiponut tortut ja muut joulumakeat, suklaata hamstrannut vähän liikaakin. Haettiin tyttären ja lapsenlapsen kanssa kuusi varastosta ja koristeltiin se. 

 Jouluaattona tulivat nuorimmat lapset, kaksoset puurolle ja jouluaterialle. Muiden piti tulla joulupäivänä, kaksospoikaa lukuunottamatta, hän oli töissä. Aattona sitten kuultiin, että pojan perhe lapsia myöten olivat sairastuneet influenssaan. Myös tytär vähän yski, mutta ei sen kummempia oireita. Haettiin kaiken varalta influenssa- ja koronatestit, jospa tauti oli itämässä lapsenlapsella, kun hän oli täällä. Testit näyttivät miinusta. 

Joulupäivänä tulivat sentään esikoinen ja miniä syömään. Tiesivät, että yksi täällä yskii, mutta hän pysyttelee poissa ruokapöydästä  ja välttelee meidän seuraa. Vietettiin ihan kiva päivä, herkuteltiin ja syötiin itsemme ähkyyn.

Illalla minulle nousi kuume, samoin tyttärelle. Haettiin tyttären kissa tänne, sairastetaan sitten yhdessä, on rattoisampaa. Miina viihtyi hyvin, täällä oli kaikkea kiinnostavaa puuhaa..

 

Miinalle löytyi yhdestä joululahjasta sopiva pahvilaatikkokin. Mitä pienempi laatikko, sen parempi, tuumii Miina.

 Tauti ei ollut kova, mutta vointi perseestä. Yskä oli niin kova, että itkin ja yskin, ajattelin että mulla on katkennut kylkiluu, sattui niin paljon! Itse asiassa yskin vähän vieläkin, vaikka tauti on selätetty muuten.

Välipäivinä Miina ja tytär lähtivät kotiin, Ålle tuli tilalle. Esikoinan ja miniä olivat lähdössä minilomalle joululoman kunniaksi, ja Ålle tuotiin hoitoon. 

 Ålle rakastaa mun lankoja 😀 Pöllii multa keriä mielellään.

Kun poika oli kipannut Ållen tänne ja palasi Vantaalle, hän löysi vaimon kuumessa sängyn pohjalta. Ilmeisesti onnistuttiin sittenkin tartuttamaan. Onneksi he saivat lykättyä lomaansa ja Ålle oli täällä sitten loppiaiseen saakka. 

Että sellainen joulu, norovirus jäi vielä puuttumaan.

Ai niin, otsikolle selitys. Muutama päivä joulun jälkeen kaksospoika, joka tiesi mun olleen sairaana,  laittoi mulle illansuussa viestin:

"Voinko tulla käymään iltateellä?"

En kai ihan heti vastannut, kun  vähän ajan päästä tuli toinen viesti:

"Vai ootko perkele edes hengissä?"

😅 

Olin jo hengissä ja toivotin tervetulleeksi iltateelle.

 

Jouluduo

 (kts. edellinen postaus)

Tokaluokalla Ester-opettaja muisti, miten oli käynyt ekaluokkalaisten seitsemän lapsen kuoron, joten hän ei toistanut enää samaa virhettä, eikä ottanut riskiä. Ester päätti, että tänä vuonna kaksi tokaluokan musikaalista, Kari ja Hanni laulavat joululaulun. 

Kuva on kolmannen luokan luokkakuva, koska toisen luokan kuvasta Kari puuttuu.

 Olin muuten Karin ensirakkaus. Hän ihastui minuun heti ekaluokalla, piti huolen, että istui aina vieressäni. Piti myös huolen, että minä en jää jalkoihin, eikä kukaan kiusaa. Jos hän vähänkään epäili, että en voinut hyvin, hän viittasi ja sanoi opettajalle: Hanni taitaa olla kipeä. Tapasin Karin parikymmentä vuotta sitten, hän muutti sattumalta vanhempieni naapuriin. Hän näytti minulle yhden luokkakuvan: hänen ja minun väliin oli piirretty lyijykynällä viiva yhdistämään meidät, viiva oli koristeltu sydämillä. Rakkaus oli hieman yksipuolista, mutta en voinut vastustaa Karin ihania kaneliomenoita, joita hän toi minulle repussaan kouluun. Kotonani ei ollut omenapuita, joten pidin hyvät välit Kariin ja sain makeita omppuja. Hän osti minulle myös joskus lakupötkön kyläkaupasta. Ai niin, ja Kari pussasi mua opettajan maakellarin eteisessä, jonne olimme menneet piiloon, kun välitunnilla leikittiin purkkista. Muistettiin se pusu molemmat tavatessamme aikuisiällä. 

Viisi vuotta istuttiin pulpeteissa vierekkäin, sitten tiemme erosivat. Minä lähdin oppikouluun, Kari jäi sinne pikkukouluun vielä vuodeksi.

Siis tokaluokan joulujuhlaan Ester (joka ei ole tuossa kuvassa, meillä oli sijainen) päätti, että Kari ja Hanni laulavat yhdessä joululaulun. Harjoiteltiin, molemmat oppivat laulun hienosti.

Tuli joulujuhlan aika. Kynttilät loistivat, ohjelmanumero seurasi toistaan, kunnes tuli Hannin ja Karin vuoro. Karia ei löytynyt mistään. Opettaja tyrkkäsi Hannin lavalle, ja Hanni lauloi laulun yksinlauluna duon sijaan. 

Jossain vaiheessa ramppikuumeen säikäyttämä Kari löytyi koulun eteisen kaapista. 

Kolmantena vuonna Ester sanoi, kun aloimme harjoitella joulujuhlia varten, että tänä vuonna Hanni esittää yksinlaulua. Itse asiassa, niin hän oli esittänyt kahtena edellisenäkin vuotena.

 

Joulukuoro

 Olen joskus facessa kertonut muiston kansakoulun ekaluokan joulujuhlasta. Kerronpa täälläkin.

Kävin viisi luokkaa koulua pienessä Eväjärven kansakoulussa Längelmäen pitäjässä Pohjois-Hämeessa. Koulussa oli alle 30 oppilasta, kaksi luokkaa, ylä- ja alaluokka. Kun lähdin kouluun ekaluokalle, meitä oli seitsemän ekaluokkalaista, siis iso luokka.

Opettaja Ester keksi, että on kiva ohjelmanumero joulujuhlaan, jos ekaluokkalaisten kuoro laulaa joululaulun.  Harjoiteltiin kovasti, kaikki sujui hienosti.

Tuli joulujuhla, Hannin jännittävä ensimmäinen joulujuhla. Laulettiin enkelitaivaat ja muu asiaankuuluva. Sitten oli ekaluokkalaisten kuoron esityksen vuoro.

Ihan tarkkaan en tiedä, mitä siinä pienten lasten mielissä tapahtui. Oliko seitsemästä lapsesta kuusi keksinyt hyvän idean, että jos vain aukoo suutaan ja on laulavinaan, ei kukaan huomaa. Vai tapahtuiko siinä joukkojäätyminen.  

Ester polki urkuharmoonia, soitti alkusoiton ja nyökkäsi kuorolle: laulu alkakoon!

Siinä sitten seisoi ekaluokkalaisten kuoro juhlakamppeissaan kuusen vieressä. Kuusi lasta seitsemästä oli laulavinaan ja aukoi suutaan, yksi lauloi.

Sen yhden äiti istui eturivissä, katsoi silmiin ja näytti kädellään: jatka vain, jatka.

Ja se yksi lauloi koko laulun kirkkaalla lapsenäänellä alusta loppuun, muut aukoivat suuta sanojen tahdissa. Ja tietenkin koko kuoro kumarsi, niiasi ja keräsi runsaat aplodit. 

Kuvassa on merkattu ne seitsemän ekaluokkalaista. Se yksi, joka lauloi istuu oikeassa reunassa.

 

 

Harmautta

 Elän vähän haastavia aikoja, olen vetäytynyt kuoreeni, oireilen henkisesti ja fyysisesti, vaikka taustalla häärää optimisti-Hanni kuiskimassa, että ennenkin on asiat selvinneet. Pahinta ehkä on silloin, kun ei oikein itse voi muuta kuin seurata sivusta ja olla taustalla tukena. Sen teenkin.

Tämän päivän sään ja lämpötilan näyttää tietokoneen ruutu. Harmaata, pilvistä, sataa.

 Minähän tykkään syksystä, etenkin marraskuusta. Kun aamusta iltaan on lempeä hämäryys, metsässä luonto on kyyristynyt odottamaan pakkasta ja lunta, ilma kostean helppoa hengittää. Mutta jos joulukuussa sama jatkuu, etenkin kun sataa vettä, alkaa Hanni hermostua, vaikka ei olisi ylimääräisiä huoliakaan. 

Lenkillekään ei huvita lähteä kastumaan. Tosin toissapäivänä tein yli viiden kilometrin lenkin kastumatta, kyllä se piristi. Jossain mielessä kauniit ja levolliset sävyt lenkillä ottamissani kuvissa.

Paksusammaleinen kuusimetsä on mun sielunmetsäni, muulloinkin kuin synkkinä aikoina.

Joulua alan valmistella. Lapsenlapsi pyysi säärystimiä joululahjaksi, väritoiveina pinkki tai violetti. Tein makkaramalliset, voi sitten vetää pitkiksi tai pitää makkaralla. Rusetit on merkkinä siitä, kumpi reuna tulee ylöspäin 😊
 

Mun neuleisiin tulee aina takuu, korjaan jos ei ole sopivan kokoiset. Paitsi näihin 

Miniän toinen sukka on aina vaan kesken. Kudon ja kudon, eikä se edisty yhtään! Hitainta on tuo silmukoiden jäljittely ja ruusuja on yhdeksän 😑

Ja mustalle pohjalle silmukkajäljittely on hermoja raastavaa, kun niitä silmukoita ei näe.

 

Ja oma lukunsa on ohje. Harmaalle pohjalle tehdyt ohuet mustat viivat eivät erotu kunnolla, ja virheitä en tod halua tehdä! (no on siellä niitä pari..). Vaikea myös merkata, millä rivillä menen. Ensin käytin keltaisia post it-lappuja kolme rinnakkain, mutta eihän ne pysyneet. Eilen sain idean. Mun vanha jumppakuminauha ei enää palvele alkuperäisessä tarkoituksessaan, on hapertunut, mutta leikkasin siitä suikaleen ja se muotoutuu ohjesivulle ja pysyy paikallaan. 

 Jätkät (= kolme poikaani) saavat tänä vuonna kuplasukat. Yhdet on vähän vielä kesken, esikoisen sukat, joissa on musta-viininpunainen väritys. Keskimmäinen saa siniset ja nuorin poika tällaiset jämälankasukat.

 Ja pikkuruisin lapsenlapsi saa kuplasukat, kun iskälläkin on 

 Tyttären sukkia ei voi julkaista, jos se pikkupossu sattuu kurkkaamaan tänne. Hienot ne on, sen voin sanoa. 

Kauheaa valitusta ja juputusta tänään. Mutta halusin jotain kirjoittaa, tästä tuli nyt tällainen.

Joulun valmistelun aloitan tällä viikolla leipomalla tortut, sekä kaupan valmistaikinasta, että itsetehdystä rahkavoitaikinasta gluteenittomana. Teen myös piparit, ne teen pelkästään gluteenittomasta itsetehdystä taikinasta, koska ne on parempia kuin kaupan valmiista taikinasta tehdyt, ja niitä ei mene paljoa. Ässäpiparit on must. Mun lapsuuskodissa oli aina ässäpipareita, niitä teen ainakin normiversiona. 

Siitä se lähtee, ja saan muuta ajateltavaa.