Minä olin isän likka. Ei isä minua hemmotellut tai huomioinut sen enempää kuin sisarianikaan, mutta tunsin aina, että minulla on erityinen side isääni.
Isä oli mielessäni etenkin eilen, kun oli kansallinen veteraanipäivä. Isä oli juuri täyttänyt 19, kun hänet pikakoulutettiin rintamalle. Kuten monet sieltä palanneet sodan vaurioittamat miehet, isäkään ei sodasta puhunut, mutta tottakai se jälkensä jätti. Äidin kuoleman jälkeen löysimme isän sotamuistelmia, joita hän oli kirjoittanut 1980-luvulla. Niistä selvisi, että hän taisteli mm Kuuterselällä. Rajajoella ja Talissa tykkimiehenä. Haavoituttuaan päähän hän ei enää etulinjaan palannut, vaan toimi joukkojen muonittajana sodan loppuun.
Olen monesti miettinyt sodan nähnyttä sukupolvea, miten ihmeessä sellaisesta selviää henkisesti. Isä vaipui välillä synkkyyteen, hakeutui metsään ja järvelle, hoiti siten itseään ja mieltään. Isän perintönä on varmaan tullut minunkin metsänälkäni.
Isä oli innokas musiikin harrastaja, soitti pianoa, urkuja, rakensi itselleen viulun ja opetteli soittamaan sitäkin. Lähinnä isän sydäntä oli kuorolaulu, hän lauloi kirkkokuoroissa, mieslaulajissa, perusti itse mieskvartetin ja johti sitä, sekä vielä myöhemmin Jämsän Veteraanikuoron. Isä oli käynyt kuoronjohtokursseja, mutta muuten oli kouluttamaton musiikin alalla. Hänelle myönnettiin Director Cantus-arvonimi, mikä ei taida olla kovin yleistä ei-ammattilaiselle. Isää saan kiittää myös omasta innostuksestani soittamiseen. Isäni uhrasi joka sunnuntai vapaapäivänsä ja käytti minut Tampereella soittotunneilla. Asuimme maalla pienessä maalaiskylässä silloin, ei olisi ollut muuten mahdollista harrastukseen. Olimme hyvin vähävaraisia, silti isä ja äiti säästivät rahat pianoon.
Vanhemmillani oli kohtalona menettää kaksi lasta. Esikoinen, sekä perheen ainoa poika kuolivat vauvana. Minä synnyin vuosi veljeni kuoleman jälkeen, siis keskelle surua. Olen ajatellut jälkeenpäin, että lapsen vaistolla otin perheessä veljeni jälkeen paikkani isän kala- ja metsäkaverina, juoksin vahtimassa isää, joka välillä pakeni synkkyyteen, ilahdutin soitollani. Ei sitä roolia tietenkään minulle kukaan antanut, mutta lapsi vaistoaa tehtävänsä. Kasvatin puolen metrin tuntosarvet aistimaan ilmapiiriä, opettelin tulkitsemaan ilmeitä, äänensävyjä ja eleitä. Olen siinä hyvä edelleen.
Isään luotin kuin kallioon. Kun sitten jouduin vammani vuoksi jättämään työni, isäni otti sen raskaasti, koska tiesi miltä musiikki minulle merkitsi. Kun hänelle selvisi, millaisessa liitossa olin elänyt, hän kärsi asiasta todella paljon. Hän sanoi, että on todella pahoillaan, ettei tiennyt.
Pari vuotta eroni jälkeen isä joutui sairaalaan, ensin tyräleikkaukseen, sitten leikkauksen jälkeisten komplikaatioiden vuoksi. Soitin isälle sairaalaan. Hän kertoi lapsistani havaintonsa, jokaisesta erikseen. Isä oli tarkkanäköisenä havainnut kaikkien lasteni erityispiirteet ja kertoi ne. Lopuksi hän kysyi minulta kaksi kertaa: Hannele, onko sinulla nyt kaikki hyvin. Vakuutin, että kaikki on hyvin, minä pärjään, lapset pärjäävät.
Se puhelu jäi viimeiseksi.
Kiitos, isä kaikesta!