Jaksan aina uudelleen iloita siitä, että jalat pelaavat vielä, vaikka täytän syksyllä 70. Eri juttu sitten on, saanko lahnattua itseäni lenkille tarpeeksi usein. Ja tottakai on kaikenlaista kremppaa mihin vedota. Mulla on osteoporoosi, sehän tarkoittaa, että liukkaalla ei voi liikkua kuin korkeintaan autoon ja takaisin. Unohdetaan, että sisko ja muksut keräsivät toissajouluna mulle rahat nastakenkiin. Silti voin kaatua, nastakengätkin jalassa. Minulla on myös nivelrikko, polviin sattuu, auts auts. Ei voi lähteä minnekään. Ai, siellä alkoikin vesisade. Olisin niin mielelläni lähtenyt lenkille mutku.
Jos pääsen metsäpoluilleni, jalat pelittävät kuin itsestään. Mutta asfaltilla aina näitä samoja reittejä ja jalkakäytäviä tallatessa pitkästyn. Eilen päätin lähteä kokeilemaan uutta reittiä. Otin kuvan todisteeksi, että ainakin laitoin kamppeet niskaan
Kenelle sopii musta, kireä pipo, käsi ylös. Hannin käsi ei ainakaan nouse, mutta pakko pitää pojalta saamaani firman mainospipoa
Tien toisella puolella oli kirjastoauto, piti ottaa kuva vain koska se osui sopivasti reitille. En ole koskaan käynyt kirjastoautolla, vaikka se seisoo tuossa kerran viikossa sadan metrin päässä.
Tiesittekö, että valkoinen höyhen on tippunut ohi lentävän enkelin siivistä. Nyt tiedätte. Sen löytäminen tuo hyvää onnea.
Lähdin siis reittiä, jota en ole ennen kävellyt. Tallasin tien viertä joen vartta parin kilometrin päässä olevalle uudelle sillalle, joka on hiljattain rakennettu. Siitä pääsee ylittämään Käyräjoen.
Olen tästä kävellyt viime vuonna muutaman kerran reitin, joka menee asutusalueen kautta metsäpolulle, kiertää Käyrälammen leirintäalueen kautta läheltä Tykkimäen huvipuistoa. Nyt en lähtenyt sinne, koska matkaa kotoa olisi tullut 10 kilometriä. Ylitin sillan ja käännyin joen vartta kotiinpäin. Sitten tuli uskonpuute. Alue on rakennettu täyteen uusia taloja, en hahmottanut yhtään missä olen, kävelin pikkukatuja pitkin ja olin eksyksissä 😭
Lopulta löysin tutulle tielle ja ilahduin nähdessäni tutun risteyksen.
Metsän kautta Myllynkoskelle. Nyt ollaan lähellä kotia, enää vajaa kilometri.
Täältä löytyy myös hiidenkirnu kosken yli menevän sillan vierestä.
Nyt ollaan jo 300 metrin päässä kotoa. Käyn aina joskus kesäiltoina joessa uimassa.
Kotiovella. Tästä tunnistatte Hannin kodin, jos satutte liikkumaan näillä main. Keitän kahvit kyllä
Lenkkini pituudeksi tuli kuutisen kilometriä. Kävelen toistekin, ilman uskonpuutetta. Löysin kotiin.
Kiitos maisemista, on ehkä tuttujakin viimekesän ajelureissulta sielläpäin. Itselläni on mustapipo heh!
VastaaPoistaNiin sporttisena siellä, mukavia ulkoilureittejä ja ihanaa kelitkin lämpenevät.
Tänne hitsi satoi lunta viimeyönä, mutta äkkiä sulavat pois
onneksi.
Oi, valkoinen sulka, se tuo sinulle onnea!
Mulla on takana tosi rankka vuosi, ja nyt alkaa vähitellen asiat luistaa. Valkoinen höyhen tuli tielleni kuin tilauksesta. Täälläkin on maa luminen ja kylmä sää! Onneksi tiet oli sulat kun kävin kaupungissa kesärenkailla.
VastaaPoista❤️
PoistaOlet varmasti ansainnut onnen, jonka tuo valkoinen sulka sinulle tuo 🤗
VastaaPoistaUpeita maisemia, joita hiukan taas kadehdin - vaikka ympärillänikin on vaikka mitä katseltavaa. Mutta ja mutta ja mutta. Niinpä. 😂
Tuo hiidenkirnu sai vatsanpohjan pyörähtämään: yksi käyntikerta Askolan hiidenkirnuilla osui sateen jälkeen ja tietenkin juuri sen suurimman hiidenkirnun kohdalla minulta lähti molemmat jalat alta ja tömähdin istumaan portaalle. Häntäluu kai murtui, se on oma tarinansa, mutta kun siitä sitten ylös kampesin ja matkaa jatkoin, tajusin mitä olisi voinut käydä: kaiteet eivät ole kummoiset ja olisin voinut pudota päistikkaa sinne hiidenkirnun pohjalle! Tekee pahaa vieläkin pelkkä ajatus.
No hyi hitto, mullakin mahassa muljahti, kun visioin sen tilanteen. Onneksi ei käynyt pahemmin. Häntäluun murtuma on ihan kamalan kivulias. Tytär kaatui suihkussa pari vuotta sitten ja ilmeisesti hänellä häntäluu murtui, ja se oli todella kivuliasta. Leikkuutin hänelle Etolassa vaahtomuovisen istuinalustan, siinä pystyi harjoittelemaan istumista jossain vaiheessa. Se likka on kanssa itseään telonut, olisiko äitiinsä tullut?
VastaaPoistaPitäisikö tutkia, ollaanko jonkun mutkan kautta sukua 😂
PoistaPaljon mahdollista, että ollaan sukua. Ainakin sukulaissielulta vaikutat vahvasti 😀
PoistaLisään vielä, että onneksi tuo Myllynkosken hiidenkirnu on vaakatasossa. Sinne ei voi tippua, pitäisi ryömiä.
PoistaLuulen, että saatais hyvinkin pari pannullista kahvia kulumaan - jos vatsa kestäis 😉
PoistaMä jäisin takuulla jumiin tonne hiidenkirnuun. Meillä on Pojan kanssa joku ihme kammo luolia kohtaan.
Kirjastoautosta mun piti sanoa, että sitä kadehdin. Kolmesta syystä: se on upea, se tulee lähelle ja että se YLIPÄÄTÄÄN TULEE SINNE! Ja opin uuden sanan, tesaurus. Ei se tarkoittanutkaan dinosaurusta... *nolottaa* en tunnusta Pojalle. Toisaalta, voin valita kolmesta kirjastosta, mihin suuntaan tekee milloinkin mieli Mursua ajeluttaa, kaikkiin on yhtä pitkä matka.
Kirjastoauton kylkeen on piirretty dinosaurus, kyllä se tesaurus saa nyt vaan olla dinosaurus. Ärsyttävää hämäystä.
PoistaMulla on kirkonkylän pieneen kirjastoon matkaa vajaa viisi kilometriä ja kaupungin pääkirjastoon 8 kilometriä. Kirkolla on pieni ja kotoisa kirjasto, mutta tietysti valikoimakin pienempi. Mutta yllättävän monipuolisesti kirjoja. Usein istun siellä muuten vaan lainaamisen ohessa lukemassa lehdet.
Oli kiva kävellä kanssasi ja pitää todeta että Sinulla on paljon mukavammat kävelymaastot kuin minulla täällä kaupungissa. Täältä on vaikeampi löytää lähimaastosta metsäisiä polkuja.
VastaaPoistaJa kun minulla on sellainen henkinen pakko päästä joka päivä ulos kävelemään niin tallustelen yleensä ne samat tietyt reitit; talvella vähän eri kuin kesällä.
Nastakengät kaivoin tänä aamuna uudelleen jalkaan vaikka olin laittanut ne jo kesäksi pois. Ajattelin että olisipa se noloa ja kauheaa jos nyt liukastuu ja teloo itsensä. Tosin olen kerran liukastunut veneen laiturilla ja nilkka meni poikki joten ei sitä kesälläkään ole turvassa :-)
Minulla on tosi surkea suuntavaisto ja tiedän sen tunteen että apua missä nyt olenkaan. Ulkomailla usein täysin hukassa.Nykyään on kännykässä sentään maastokartta jotten ihan kotikulmille eksyisi :-)).
Minulla myös on säälittävä suuntavaisto, ja välillä tuntuu, että risteyksiä ja maastomerkkejä SIIRRELLÄÄN holtittomasti, sitten eksyt. Ja minähän olen myös saanut nilkkamurtuman ja nivelsiteet repesivät, kun olin toissavuonna Tallinnassa kaveriporukalla ja yöllä palattiin hotelliin. Hotellin pimeällä takapihalla kaaduin ja kävi vähän kipeää. Mutta seuraava päivä käveltiin kaupungilla, illalla karaokebaariin, ei kerinnyt lääkäriin 😀 Murtuma ei ollut paha, muuten jalan paraneminen vähän kesti. Mutta hauska reissu oli, ei sitä yksi jalan telominen pilannut.
PoistaKiitos tästä kuva- ja kuvailumatkasta! Ihanat vesien virrat ja höyhen ja sillat! Kirjastoauto herätti miettimään, miltähän siellä tuoksuu. Tuoksut ovat aina tärkeitä.
VastaaPoistaPitäisikö mun käydä nuuskimassa kirjastoautossa. Kirjoissa on ihana tuoksu, jospa se koko autokin tuoksuu. Ja jospa siellä olisi komea mies kirjastoautonhoitajana..
PoistaNo ehdottomasti pitää!
Poista