Bujoa ja vanhoja päiväkirjoja

 Sadepäivä. Rankkasadepäivä. Rankka sadepäivä. 

Villapaita päällä, villasukat jalassa, äsken huomasin, että patteritkin on lämpimät. 

Tyhjäkäyntiä havaittavissa. Tein yhden bujosivun valmiiksi..

 

..sekä selailin vanhoja päiväkirjojani. Voi sentään, 9-vuotiasta pikku-Hannia ja hänen ensimmäistä päiväkirjaansa, johon on niin tosissaan kirjoittanut. Tai 14-vuotiasta Hannia, joka oli aina ihastunut johonkin poikaan. Pojat taisivat olla hyvin tietämättömiä siitä, että olivat ihastukseni kohteina. 

Olin täyttänyt marraskuussa 9, kun sain ensimmäisen päiväkirjani joululahjaksi. Olin siis kolmannella luokalla kansakoulussa, pienessä kyläkoulussa, jossa oli kuusi luokkaa, kaksi opettajaa. 

 

Olen kirjoittanut aika paljon asioita meidän kotielämästä. Aika ihania katsauksia, mitä juuri nyt tällä hetkellä tapahtuu: isä on töissä, äiti kuorii perunoita, mummu (joka oli meillä talvisin usein monta viikkoa) istuu keinussa kutomassa. Pikkusisko leikkii nukella, isosisko on lähtenyt kaverin luo. 

Ihan ensimmäisille sivuille on pitänyt kirjoittaa Eräs Tapaus. Sain elämäni ensimmäisen rakkauskirjeen Kari H:lta, joka oli minuun pihkassa kaikki ne viisi vuotta, jotka oltiin samassa koulussa. Kari H istui aina vieressäni, mutta en ollut kovin kiinnostunut hänestä 😃 Ensimmäisen pusunkin sain Karilta. Hän houkutteli minut välitunnin leikeissä samaan piiloon, opettajan maakellarin taa, ja sitten moiskautti pusun. Olin aika hämmentynyt kyllä, ujo kun olin.

 Karilla on sen verran erikoinen sukunimi, että saa säilyttää anonyymiteettinsä toistaiseksi 😀 Olen tavannut Karin eroni jälkeen, hän muutti vanhempieni naapuriin. Kari oli myös eronnut, ja me tavattiin useamman kerran 2000-luvun alkupuolella. Muisti sen pussauksen kyllä myös. 

Olen myös kirjoittanut isosta yllätyksestä: voitin kansakoulujen 100-vuotisjuhlien kirjoituskilpailuissa lääninkisan ensimmäisen palkinnon. Sain kunniakirjan ja 20 markkaa rahapalkintoa. Kirjoitus lähetettiin valtakunnan kilpailuun, mutta toivomaani kymppitonnin palkintoa ei herunut.

 

 Taisin olla 10, kun sain "enimmäisen" palkinnon. 

Kari H ei aiheuttanut minussa romanttisia tunteita, sen sijaan toinen luokan Kari vei jalat alta. Sen vuoksi hänen nimensäkin piti kirjoittaa päiväkirjaan ISOILLA KIRJAIMILLA

 Kari nimitti itseään isäni tulevaksi vävypojaksi, se oli mun mielestä niin upeasti sanottu! 

Tapasin Karin pari vuotta sitten, nähtiin siis ensimmäisen kerran sitten vuoden 1967, jolloin minä lähdin yhteiskouluun naapurikuntaan.

 Tämä kuva on julkaistu ihan virallisessa julkaisussa, joten uskallan sen tänne laittaa. Ollaan kaikki saman pikkukoulun kasvatteja. Minä punaisessa mekossa, isä-Erkin vävypoika mun takana.

Ei me miksikään oltu muututtu sitten  vuoden 1965. Minä olen eturivissä kolmas vasemmalta, Kari M takarivissä kolmas oikealta. Ja Kari H, joka rakkauskirjeen lähetti, on takarivissä toinen vasemmalta. 

 Tämä pieni koulu oli hyvin, hyvin romantiikkaa täynnä. Jokaisella oli yksi tai useampi, josta tykkäsi, ja jos kaveri tykkäsi samasta pojasta, ei se mitään haitannut. Ihan sopuisasti tykättiin samasta, tai toinen vaihtoi mielitiettyä. 

No nyt tämä lähti rönsyämään. Täytyy varmaan jatkaa toisena sadepäivänä vanhojen muistelua. 

                                            ----------------------------------------------------------- 

Keräsin pinoon viiden viimeisen vuoden bujot. Ne tahtoo kummasti lähteä pullistelemaan.

 Stansta kyseli joskus blogissaan apuja mulle bujon vuosibingoon. Eli ideoita, mitä mun bingo voisi sisältää. Tulikin kivoja ehdotuksia, nappasin jokaiselta ehdottajalta yhden jutun bingooni, osa on mun omia ideoita. Nyt bingo näyttää tältä. Seuraavana on varmaan vuorossa tuo pullopostin lähettäminen. Kukahan sen muuten ehdotti? Pöllö ??

 

 Muutama kinkkinen jäljellä.. 

Palaan teiniajan päiväkirjaan ja teinikalentereihin toisen kerran.

Olkaa ihmisiksi siellä! 

 

Heinäkuu jo

 Heinäkuun bujo on vähän vaiheessa. Kun olen tottunut laittamaan KAIKEN muistiin ja listoihin, olen aivan kädetön, jollei ole edes yhden viikon kalenteri tehtynä.Sehän hoituisi ruutuvihkoon päivämäärillä ja ranskalaisilla viivoilla, mutta eihän se olisi SAMA!

Aloin maanantaina hahmotella tämän viikon kalenterisivua

 

Sitten tuli tyttö käymään, puuhasteli jotain tietokoneen ja tulostimen kanssa, ja tässä tulos: äidille tarroja! Ja lisää kuulemma saan niin paljon kuin haluan. Ostin siilisukkien logoja varten tarrapaperia 100 arkkia. Hetkeksi riittää myös äidin bujotarroihin

 

Eilen sitten tein tämän viikon sivun valmiiksi. Tuli hieman.. kukkainen.

Onko samaa tyyliä kuin bujoilijan parvekkeella?

 Eilen kun olin tekemässä bujoani tajusin, että iskee migreenin näköhäiriö. Normaalisti migreeni alkaa silmässä näkyvällä "sokealla" läiskällä, kuin olisin katsonut suoraan kirkasta valoa päin, mutta nyt alkoi vasemman puolen näkökenttä väreillä. Sahalaitoja ei tullut ollenkaan, mutta selkeä migreenin oireilu alkoi. Mulla on tätä varten kaverin neuvosta energiajuomatölkki jääkaapissa. En juo energiajuomia normaalisti, mutta tämä oli nyt kolmas kerta, kun kokeilin parantaa energiajuomalla migreenin. Join pienen tölkin ykkösellä alas, meni muutama sekunti, ja näköhäiriö katosi. Yleensä se sahalaita-vaihe kestää mulla 20-30 minuuttia, sitten alkaa särky. Nyt kyllä särky alkoi, muttei niin kovana, ettenkö olisi pystynyt olemaan pystyssä. Mutta se näköhäiriön katoaminen on kuin taikatemppu.Kuulemma kaikilla se ei tepsi, mutta mulla näköjään auttaa.

Tänään oli hellepäivä. Halusin siitä huolimatta pienelle lenkille, josta sitten tulikin melkein kuuden kilometrin lenkki lempireitilläni Käyräjoella. Metsässä oli viileää, ja mikä parasta: ei hyttysen hyttystä. Kylmästä alkukesästä on tainnut olla jotain iloa sentään. 

 

 Tuolla lammen toisella puolella menee Kotka-Heinola-tie

Levähdyspaikkoja ja penkkejä löytyy. 

 Tuon penkin juurelta löysin elämäni ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan maalatun FinStones-kiven. Siksi se pitää aina käydä tarkistamassa. Ei ollut kiveä tällä kertaa 😀

Metsät on vaan niin ihania. Vuodenajasta riippumatta.

 

Nyt iloisempiin aiheisiin

 Tänään oli sadepäivä, mutta ei sentään apokalyptinen myrsky, kuten lehden mukaan oli Helsingissä ja Uudellamaalla. Kurkistelin ulos ikkunasta, ja päätin lähteä lenkille. Tarkoitus oli kävellä läheiselle uimarannalle, tulisi noin 6 kilometrin lenkki, mutta kun olin kävellyt tienhaaraan, jossa piti valita, lähdenkö käymään rannalla, päätin että en lähde. Sieltä suunnalta alkoi nousta musta pilvi. No, kävelin toiseen suuntaan, pilveä karkuun. Ehkä kastuin hieman, ehkä en.

 Multa puuttuu häpeägeeni, olen aina sanonut. Isäni tytär.

Olen yrittänyt hävittää lankoja, huonolla menestyksellä. Päätin kutoa muutaman parin pieniä vauvan siilisukkia, niitä aina kysytään, ja on kiva jos niitä on valmiina. Ei se lankojen hävitys mennyt ihan putkeen. Ensin puuttui nätti sininen sävy, sitten loppui harmaa, ja viimeksi valkoinen lanka, joten ei auttanut kuin ostaa lisää. Kaksi kaveria jo vei yhdet puna- ja yhdet sinisävyiset sukat. Ehkä laitan näitä myyntiin.

 

 

Tänään sain siivottua. Olen oppinut, että ennen Ållen vierailua ei kannata kovin tarkasti siivota; siitä kissasta lähtee koko ajan karvaa. On sillä aina harja mukana, mutta ensinnäkin tytär on ainoa, jonka Ålle antaa harjata vapaaehtoisesti, ja toisekseen, sitä karvaa irtoaa harjaamisesta huolimatta.

 

Leivon melkein kaikki sämpylät ja leivät itse. Gluteenittomat jauhot on kalliita, mutta silti itse leivottu tulee halvemmaksi. Ja tykkään leipomisesta. Näihin tänään leivottuihin sämpylöihin laitoin  kaurahiutaleita, kaurajauhoja, tattarijauhoja ja vaaleita gluteenittomia jauhoja. Joskus teen taikinan veteen, tänään maitoon, koska päiväys oli mennyt vanhaksi, maito oli ihan hyvää silti. Tilkkanen hunajaa menee taikinaan myös. 

 Hyviä tuli, söin iltapalaksi yhden.

Laitoin uuniin vielä granolaa. Olen kokeilujen jälkeen todennut tämän parhaaksi ohjeeksi:

4 dl kaurahiutaleita

3/4 dl kaurajauhoja

1/2 dl (kookos)sokeria 

1 tl kanelia (jätän itse pois)

1/4 tl suolaa

1/2 dl oliiviöljyä (mulla oli rypsiöljyä)

1 tl vaniljasokeria

3/4 dl vettä

Itse lisään hunajaa, vähennän sokerin määrää

Sekoita kuivat ainekset. Sekoita keskenään vesi, öljy ja hunaja ja sekoita kuiviin aineksiin. Levitä granola leivinpaperille pellille.

 

Paista 175 asteessa n. 25 minuuttia välillä käännellen. Katkaise virta, jätä uunin luukku raolleen ja anna kuivua uunissa vielä 15-20 minuuttia. 

 Valmiiseen granolaan voi lisätä maun mukaan pähkinöitä, rusinoita, kuivahedelmiä jne. 

 

Nyt en tee enää mitään tänään. 

Tarinani jatkuu

 Aloitin tarinani kertomista aiemmin keväällä 

https://sanojasilmukoihin.blogspot.com/2025/04/kaikki-exathan-on-narsisteja.html

Olin seurustellut lukioajoista saman pojan kanssa melkein seitsemän vuotta. Kun sitten kumpikin oli valmistunut, menimme naimisiin. Silloin, yli 40 vuotta sitten se tuntui oikealta ratkaisulta, ja koska sisimmässäni tiesin, että mies oli kroonikko kulkemaan vieraissa, kuvittelin, että hän sitoutuu minuun ja mahdollisesti tulevaan perheeseensä, mikäli olemme naimisissa ja lopettaa keskenkasvuisen hölmöilynsä. Kasvaa vastuuntuntoiseksi mieheksi.

Väärin luulin.

Häät vietettiin, olin todella sinisilmäinen ja luottavainen. 

 Puolisen vuotta myöhemmin mies sai työpaikan seudulta, josssa asun edelleen. Muutto Jyväskylästä oli minulle vaikea. Muutimme vuokralle taloyhtiöön, jossa asui hyvin toisentyyppisiä ihmisiä, kuin mihin olin tottunut. Ikävöin ystäviäni, työyhteisöäni, kaunista kotikaupunkiani, kaikkea. Olin hyvin yksin.

Tulin raskaaksi heti muuttomme jälkeen. Minulle soitettiin kaksi viikkoa muuttomme jälkeen musiikkiopistosta, olivat saaneet kuulla, että seudulle on muuttanut pätevä opettaja, ja sain työtarjouksen. Jonka otinkin vastaan sitten, kun äitiyslomani loppui.

Esikoinen syntyi marraskuun lopulla. Olin aika monta päivää sairaalassa, koska synnytys ei mennyt ihan niinkuin piti, menetin verta, lapsi syntyi sinisenä ja velttona. Kaikki lopulta toipuivat, pääsimme kotiutumaan. Siihen aikaan ei täällä ollut synnytysosastolla vierihoitoa. Minulle pakattiin vauva mukaan ja toivotettiin onnea matkaan. En ollut koskaan edes vaihtanut vaippaa.  

Olin siivonnut kotimme, laittanut kaikki valmiiksi vauvaa varten. Kun olin sairaalassa, lapsen isä kävi meitä katsomassa muutaman kerran. Torkkui haisevana, krapulaisena, tylynä sängyn vieressä, ei ollut kiinnostunut lapsesta sen enempää kuin vaimostakaan. Paha olo ja pahat aavistukset lisääntyivät jo ennenkuin pääsimme kotiin.

Kotona näytti siltä kuin ei olisi siivottu moneen viikkoon. Tyhjiä pulloja, tupakantumppeja, täysiä tuhkakuppeja, tahroja, kaatuneita laseja.. Mies oli etukäteen iloinnut siitä, että saa pitää varpajaisia joka päivä ja heittää hyvästit vapaudelle. Näin hän teki, tosin vapaudestaan hän ei luopunut.

Minä aloin kasvaa äidiksi. Minkäänlaista tukiverkostoa minulla ei ollut lähellä, en ollut oikein ystävystynyt kehenkään, joka olisi ollut tukenani. Oma äitini oli puhelimen päässä, todella iso turva. Toisin kuin anoppi.

Anoppini oli alkoholisoitunut, juonut viimeiset  vuodet, menettänyt kaikki suodattimet, ilkeili ja kohteli minua julmasti, etenkin sen jälkeen kun synnytin hänelle ensimmäisen lapsenlapsen. Puhelin soi monta kertaa päivässä, useinmiten siellä oli anoppi, lapsen tuore isoäiti. Muistan aina hänen äänensä, kun hän juovuksissa, tupakantummentamalla äänellään raakkui: miksi tuollainen ihminen tekee lapsen, kun et pysty siitä huolta pitämään!  Miksi se lapsi huutaa??! (no kun puhelin soi koko ajan, imetys jäi kesken..) Miksi sinä et hoida sitä!!! SINÄ TAPAT SEN LAPSEN!!! SINÄ TAPAT SEN VIELÄ!!

Jälkeenpäin olen kauhistunut siitä, miten vakavasti olin masentunut. Vietin yksin ensimmäisen uuden vuoden, mies oli juhlimassa naapureiden kanssa, mutta en saanut lähteä vauvan kanssa mukaan. En voinut tehdä pienintäkään lenkkiä yksin ulkona, koska mies ei pystyisi hoitamaan lasta, jos se alkaa huutaa. Mies oli viikot töissä, viikonloput ... niin, jossain. Minä olin yksin. Tai vauvan kanssa. Hoidin vauvan yksin myös öisin, ja jos pyysin päästä hetkeksi lepäämään, että mies olisi vauvan kanssa, mies ryntäsi sängylle poikittain, ja huusi että hän on väsynyt ja tarvitsee levon. Olin aivan loppu.  

Sain myös kuulla ne sanat, jotka jäivät alitajuntaani: sinussa on enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Lähden viikonlopuksi naisen luo, joka jaksaa olla iloinen, toisin kuin sinä! En saanut itkeä, koska silloin mies lähtee lopullisesti ja hylkää meidät. Mies lähti Tallinnaan sikäläisen vakihuoransa luo. Jäin kotiin ilman ruokaa ja autoa, ulkona 30 asteen pakkanen. Kun hän palasi Tallinnasta, hän herätti minut kertoakseen, että se nainen oli juuri niin kaunis kuin hän muistikin. En itkenyt silloinkaan, koska se oli kielletty.

Ensimmäistä äitienpäivääni odotin, jospa saisin päivän tuntea olevani rakastettu ja tärkeä. Sain lahjaksi silitysraudan, jotta hänen paitansa olisi silitetty vihdoinkin vähän paremmin. Hän söi laittamani äitienpäiväaterian, ja lähti sitten naapureiden kanssa juhlimaan. Illalla hän tuli laittamaan lapsen nukkumaan, vauva alkoi itkeä, koska humalainen isä kolautti vauvan pään ovenpieleen. Lapsi laitettiin sänkyyn, jätettiin minulle huutavana, koska miehen piti mennä jatkamaan. Minä pidin mielessä, että en saa itkeä. En saa itkeä. 

Äitienpäivänä otetusta kuvasta kukaan ei voi aavistaa, missä helvetissä elin. Koska minun piti olla nauravainen, kuten se nainen, jonka luokse mies välillä lähti. Jospa hän jää, kun olen iloinen.

 Lasta rakastin. Lapsen hoidin. Lapsiani rakastan edelleen enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Lapsi oli se syy, miksi jaksoin, vaikka kaikki värit olivat kadonneet elämästäni, sananmukaisesti en nähnyt muuta kuin mustaa ja harmaata. Kadehdin sitä rohkeutta, jolla joen yläjuoksulla olevan mielisairaalan potilaat välillä hyppäsivät jokeen ja hukuttautuivat. Kotimme oli saman joen rannassa, ja joskus ruumis ajautui vastarannalle. Katselin ikkunasta, kun poliisit tulivat rantaan. 

Kiehtova, musta vesi houkutti.  

 

Juhannus 2025 ja Ålle

 Esikoinen lähti vaimon kanssa Ranskaan festareille, Ålle tuli mulle hoitoon tiistaina. 

Keskiviikko-iltana huomasin, että Ållen silmä on tulehtunut. Se rähmi, eikä Ålle saanut sitä pidettyä auki. Tämä on kolmas tulehdus silmässä tämän vuoden aikana, ja tottakai se tulehtui, kun Ålle oli hoidossa. 

Torstaina soitin aamulla ensin lääkärille, joka hoiti Viiviäkin joskus. Hän ilmoitti, ettei ole vastaanotolla koko päivänä. Seuraavaksi soitto kaupungin eläinlääkärille Kuusankoskelle. Soitin sinne 8.15 aamulla. Tuntia myöhemmin oltiin kotimatkalla, tipparesepti mukana. 

 

Sain ihme kyllä yllätyshyökkäyksellä Ållen koppaan. Sen sijaan sen saaminen kopasta ulos eläinlääkärissä ei ollutkaan ihan helppoa.

Lopulta se hiippaili ulos kopasta, näki lääkärin ja paniikissa kiipesi mun olkapäälle. Siinä sitten lääkäri tutki mun selän takana olallani roikkuvan ja rimpuilevan Ållen, jopa onnistui laittamaan tipan silmiin ja lampulla tutkimaan silmän. Siellä on näkyvillä vanha haava sidekalvossa, jonka se on ehkä itse raapaissut siihen. Ilmeisesti silmä sen vuoksi tulehtuu.

Mielenkiintoista sinällään oli yrittää yksin saada se tippa 4-8 kertaa päivässä silmään. Etenkin, kun silmä oli melkein ummessa.

 Onnistuin, väkisin pitämällä kiinni. Seuraavana aamuna silmä oli jo parempi, iltaa kohden aukeni aina enemmän.

 

Nyt ei enää tiedä, kumpi silmä on se tulehtunut. Kuuria jatketaan 10 päivää yhteensä.

 

                           

                                           ------------------------------------------------------------

Juhannusaattona tuli sisko Helsingistä perinteisesti juhannusvieraaksi. Saatiin yhteistuumin tipatkin paremmin Ållen silmään: minä pidin Ållea sylissä, sisko tiputti tipat.

Asemalta tullessa poikettiin Ratamon Terveysmetsässä. 

 

Syötiin hyvin aattona. Uusia perunoita hain torilta. Lisäksi oli smetana-katkarapu-punasipuli-suolakurkku-manteli-uunilohta, kylmäsavulohilisuke = kylmäsavulohta, ranskankermaa, sipulia,tilliä, sitruunaa. Kananmunia savulohitäytteellä, tomaatti-mozzarella-salaattia, rapumarinoitua silliä. Jälkkärinä oli mutakakkua ja kermavaahtoa.. 

Voi kun me syötiinkin. 

 

Tytär tuli myös syömään ja lähti sitten ensimmäistä kertaa elämässään vetämään karaokea   lähiöbaariin. Karaokesta muodostui suuri menestys, eikä likkaa päästettykään sieltä ihan helposti lähtemään kotiin, kun kaikki halusivat laulaa tyttären innostamana 😄

Me siskon kanssa heitettiin tytär kotiin, ja tehtiin lenkki lähiön retkeilymaastoon Kalalammelle. 

 Kotona saunottiin, syötiin erinomaisen hyvää pastasalaattia, jota joku (!!) oli tehnyt, sekä juotiin vähän virvokkeita (virn!). Nukkumaan päästiin kolmen aikaan. 

Seuraavana päivänä satoi koko päivän. Me lähdettiin ajelemaan Orilammen majalle https://orilampi.fi 

Ollaan käyty siellä useampana juhannuksena pitopöydässä. Orilampi on Hillosensalmella, Valkealassa. Repoveden retkeilyreittien lähistöllä. Vanhanajan ravintola. todella hyvät pitopöydän antimet

 

Ämmällä muikee ilme: maha ähkytäynnä ruokaa.

Sateinen sää ei houkutellut ulkoilemaan tällä kertaa, saati Kultareitti-risteilylle Repovedelle. 

 Sunnuntaina ajeltiin vielä Vuohijärven taide- ja kulttuuritaloon katsomaan Reidar Särestöniemen näyttelyä. Tämän taide-kulttuurikeskuksen omistaa Tuomas Hoikkala, Salmelan omistaja ja perustaja. Taidekeskus sijaitsee Vuohijärven entisessä kirkossa. 

 

 Lisäksi näytteillä oli Nina Ternon pronssiveistoksia, sekä erillisessä tilassa kuusankoskelaisen edesmenneen taiteilija Esko Tirrosen maalauksia. Myös ulkona on taidetta, mma Laila Pullisen veistoksia. Suosittelen käymään, jos täälläpäin liikutte. https://taidekeskussalmela.fi/vuohijarvi

 Eilen illalla vieras lähti kotiin. Ensi juhannuksena sitten taas odotellaan siskon kanssa, mitä Ålle sillä kertaa keksii, katoaako, vai lähdetäänkö lääkäriin.

Aamulenkillä

 Nyt on helle, taitaa olla ensimmäinen kunnon hellepäivä tänä kesänä. 

Lähdin aamusta lenkille, ennenkuin tulee kovin kuuma. Silti olisi pitänyt ottaa vesipullo mukaan, olin aika näännyksissä, kun palasin kotiin, vaikka kävelin vain vajaan viiden kilometrin lenkin. Älkää kertoko mun tyttärelle, että unohdin vesipulloin kotiin, hän kun mäkättää mulle aina veden juonnista.

Kävelin alkumatkan asfalttia pitkin. Joen yli, koulun ympäri,ison tien vartta takaisinpäin. Sitten poikkesin paikallisen kylähdistyksen kunnostamille poluille, joita pitkin pääsen Myllynkoskelle.

Liito-oravan polulla. En tiedä, onko täällä liito-oravia, mutta voisin olettaa, ettei nimeä ole tyhjästä tempaistu.

Samainen kyläyhdistys on talkoilla rakentanut levähdyspaikan kosken viereen. Tuolla on myös grilli, kaikkien yhteisessä käytössä. Keinuttelin hetken, ihan itsekseni sain olla.

Onko Mikkeliin mänijöitä? Tuota tietä pääsette Mikkeliin. Sanonko kuten vääräleuka-isäni: jos täälläpäin liikutte, ajakaa ohi vaan!

 

No ei, en ole kuten isäni (joojoo, kunhan puhuu taas). Mulla on aina ovet auki ja kahvit keitän kulkijoille kyllä.

Hetken istuin vielä kosken rannalla ja sitten raahauduin kotiin viimeiset 700 metriä. Kosken vesi on aika matalalla, kivet näkyvillä. Ei kannata lasketella kanootilla tästä enää.

Eilen illalla oli jo sen verran lämmin, että istuin parvekkeella lukemassa kirjaa melkein puoleen yöhön. 

Kesän tuoksu on ilmassa

 

Älkää polttako nahkaanne siellä!

Rakkaudella - Hanni 

Edit. Sain äsken viestin tyttäreltä.