Minun äitini

Kirjoitin aiemmin omasta isästäni tarinaa täällä, nyt on äiti jostain syystä ollut mielessä monta päivää, tarinoinpa siis äidistäni. 

Äiti syntyi Hämeessä, vauraaseen maalaistaloon kuopukseksi vuonna 1925. Mummuni oli ennen äidin syntymää jäänyt leskeksi, yksin neljän lapsen kanssa, ja hän teki mielestäni aika rohkean teon: osti oman lapsuuskotinsa, ison maatilan itselleen miehensä kuoltua ja alkoi hoitaa sitä yksin. Mummu palkkasi jossain vaiheessa työmiehen taloon, he alkoivat seukata (virn!), menivät naimisiin ja äitini syntyi tähän liittoon ainoana lapsena. Hän ei koskaan saanut tasa-arvoista asemaa muihin lapsiin verrattuna, ja lopulta homma junailtiin niin, että papan ja mummun kuoltua äiti jätettiin perinnöttömäksi. 

Äitini rippikuva. Olen perinyt äidiltäni ainakin silmät, kippuranenän ja alahuulen 😙 

 

Sodan jälkeen yhdessä kylän talossa järjestettiin tallukantekokurssit. Äiti oli musikaalinen ja häntä pyydettiin sinne laulamaan. Säestäjäksi lupautui naapurikylän Erkki ja se oli sitten menoa, nuoret rakastuivat. Valitettavasti äidinäiti ei hyväksynyt pientilallisen poikaa vävykseen, parempi ehdokas olisi ollut naapurin tilallisen poika, mutta isä ja äiti pitivät puolensa, menivät kihloihin ja järjestivät kyläläisten avustuksilla häät. Mummu ei mennyt häihin, eikä päästänyt sinne pappaakaan. Kun äiti lähti isän luo häiden jälkeen, hän sai mukaansa polkupyörän, jonka oli saanut rippilahjaksi, ja polkupyörän tarakalle viltin. Yhteiselämän isä ja äiti aloittivan pienessä hellahuoneessa. 

Meitä lapsia syntyi viisi, kaksi kuoli vauvana. Suru lasten kuolemista jätti ikuisen surun jäljen isään ja äitiin. Olen jälkeenpäin muistanut, että kun olin lapsi ja yöllä ryömin joskus isän ja äidin sänkyyn, äiti otti minua ranteesta kiinni ja piti sormiaan siinä jonkin aikaa. Hän varmaan mittasi pulssiani; vuotta ennen syntymääni veljeni kuoli synnynnäiseen sydänvikaan. Vähitellen äiti rauhoittui ja alkoi luottaa, että minä pysyn hengissä. 

Kuvassa lojun äidin sylissä, etualalla pikkusisko. Olen 6-vuotias.

 

Äiti oli kyllä ankara kasvattaja, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että monella ikäiselläni oli paljon turvattomampi lapsuus. Äiti piti kurin, mutta toisaalta meillä sai nauraa, leikkiä, juosta ja pelleillä. Äiti valmisti täydelliset vaatevarastot nukeille, tuli syömään leikkimökkiin hiekkakakkuja ja voikukkateetä. Meillä luettiin ääneen kirjoja, opetettiin lastenlaulut ja meille ostettiin piano. Kuten siskoni vähän aikaa sitten sanoi: meillähän oli tavallaan kulttuurikoti. Kyllä, pienissä puitteissa pienessä maalaiskylässä meillä harrastettiin kulttuuria. Äiti kirjoitti runoja, sävelsi ja sanoitti lauluja, he esiintyivät isän kanssa paljon. Äiti kirjoitti omakustanteisen kirjankin myöhemmin.

Juhlapäivinä meillä oli omat traditiot. Juhannuksena isä haki koivut rapun pieleen, perhe ikuistettiin kuvaan isän kameralla. Isä harrasti valokuvaustakin jossain vaiheessa, rakensi itse suurennuskoneen ja kehitti nämä mustavalkoiset kuvat itse. 

 Pelleillä sai, jopa irvistää

 Äiti opetti kotitöitä jo pienenä. Ja muistan tämän selvästi: äiti opetti minut kutomaan, kun olin 4-vuotias. Innostuin niin opettelemaan, että en malttanut mennä nukkumaan. Yöpaita päälläkin vielä harjoittelin 

 Kuva on vuodelta 1959. Asuimme pienellä rautatieasemalla.

Kasvimaalla oltiin koko perhe, kuvassa varmaan perunan istutuksessa.. Isosisko oli jo muuttanut kotoa pois. 

 Äitini oli kotiäiti, kuten aika monet siihen aikaan. Kun lähdin kouluun, äiti katsoi että olin lämpimästi puettu, ja äiti oli kotona kun tulin koulusta. Ja voi sitä riemua, kun eteiseen asti tuli lettujen tuoksu koulusta palatessa. 

Äidillä oli tietysti vanhanaikainen elämänkatsomus, hän oli uskonnollinenkin, vaikkei mitenkään julistanut uskoaan. Raamattuun hän vetosi välillä sellaisissakin asioissa, että minä katsoin viisaammaksi pistää suuni kiinni 😆 Mutta toisaalta äiti hyväksyi minun hippikauteni, sain käydä tanssilavoilla, diskoissa, kaverit saivat tulle meille, minä mennä kavereiden luo. Sain käydä yhteiskoulun ja lukion, molemmat koulut maksoivat siihen aikaan paljon, lisäksi Konservatorion maksut oli kalliita. Jostain äiti ne rahat repi. Äiti oli meidän perheen taloushallinnon ammattilainen 😀

Ylioppilasjuhlien perhepotretti

 

Äitini ei selvästikään hyväksynyt alussa poikaystävääni, tulevaa miestäni. Hän näytti sen valitettavan selvästi, mulla oli helpotus, että lähdin opiskelemaan heti ylioppilaaksi pääsyn jälkeen ja muutin kotoa pois. Äitini varoitti poikaystävästäni: hän käyttää sinua hyväkseen.. ajan myötä hän hyväksyi seurustelumme, avioliittomme, ja joskus huomasin hänen jopa asettuvan mieheni puolelle jossain kiistassa. 

Äiti oli sukupolvea, joka pysyi avioliitossa, huonossakin. Sen vuoksi vähän jännitin kertoa, että aion ottaa eron melkein 30 vuoden yhdessäolon jälkeen. Äitini sanoi: minusta tuntui jo vuosia, että vävy ei koskaan kasvanut aikuiseksi mieheksi.

Bingo!

Lisäksi hän sanoi, että sinun olisi pitänyt jo vuosia sitten näyttää miehelle ovea ja sanoa, että siinä on ovi, ala mennä. Äitikin siis oli nähnyt jotain merkkejä, mutta ei puuttunut. Enkä minä kertonut.

Isäni oli äidin elämän rakkaus. En koskaan unohda sitä katsetta, minkä muutaman kerran onnistuin näkemään; äiti katsoi isääni niin lempeästi ja rakastavasti, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistan sen katseen. Minä, ilmeiden tarkkailija.

Kun isä kuoli, melko lailla saappaat jalassa 82-vuotiaana, äitini suri sitä niin, että ajattelin hänen kuolevan kohta perässä. Mutta niin hän vain sinnitteli elossa vielä 8 vuotta isän kuoleman jälkeen, ja siitä vain viimeisen vuoden ajan ensin palvelutalon yksiössä, sitten viimeiset ajat hoivakodissa.

Otin tämän kuvan äidistä, kun häntä pyydettiin lausumaan runojaan omaisten päivänä hoivakodissa. Äiti keskittyy odottamaan esiintymisvuoroaan. Kuva jäi viimeiseksi äidistäni.

 Arvatkaapa miltä tuntuu, kun tiedän ihan tasan tarkkaan, miltä näytän 87-vuotiaana, jos elän niin vanhaksi

 

Elämäni biisi

 Katselin ohjelmaa Elämäni biisi, ja aloin miettiä, minkä biisin itse valitsisin, jos saisin valita vain yhden, johon liittyy tarina, ja joka liittyisi nuoruuteeni. Voi tulla yllätyksenä minut tunteville, että se ei olekaan vaikkapa Prokofievin pianosonaatti, Procol Harumia tai Kasevaa. Valitsisin ihan Suomi-iskelmää, eikä sieltä edes sitä eniten soitettua (oletan).

Biisivalintani olisi tämä  Kun paljon antaa. Kisu Jernströmin kappale vuodelta 1973. 

Oli kesä 1971, olin täyttänyt 15 vuotta, ja pääsin ensimmäistä kertaa tanssilavoille. Meillä oli sääntö, että ensin pitää olla rippikoulu käytynä, sitten pääsee tanssimaan. Äiti oli tiukkapipo 😀

 

Olin kartsalla ystäväni Päivin kanssa, ja mietittiin, miten päästäisiin läheiselle tanssilavalle, ettei tarvitsisi maksaa bussimaksua. Kadun varteen, Osuuspankin eteen oli parkeerattu punainen Saab 96, autossa istui kaksi nuorta miestä. "Hei, kysytään Aarnolta, heittäisikö hän meidät", sanoi Päivi. Niinpä menimme roikkumaan auton luo ja kysyttiin kyytiä. Pojat lähtivät viemään meitä.

Me oltiin molemmat Päivin kanssa kovia nauramaan, saatiin hepuleita pienimmästäkin asiasta. Ja nämä pojat, Aarno ja hänen siskonsa poikaystävä Kari hauskuuttivat meitä jutuillaan niin että hyvä että pääsimme autosta ulos naurultamme. Pojat jatkoivat matkaa, me mentiin tanssimaan.

Jonkin aikaa myöhemmin kävelin keskustan katua ja Osuuspankin edessä oli tuttu punainen Saab. Aarno tunnisti minut, viittoi tulemaan juttusille, ja minä menin. Siitä alkoi meidän ystävyys.

Aarno oli minua 7 vuotta vanhempi, siis aikuinen, nuori mies, minä 15-vuotias kakara. Aarnon tunsivat "kaikki" ja tuttu näky oli hänen autonsa ympärille kokoontunut lauma nuoria. Siellä kuuli parhaat jutut, vähän stand up-tyyliin, ja autossa oli hyvät stereot, joissa soi viimeisimmät hitit. Autoon oli tulijoita istumaan, mutta jossain vaiheessa etupenkki varattiin aina minulle 😄    Jos en ollut paikalla, kysymys kuului aina: hei, missäs Hanni on? Vähitellen meistä tuli paita ja perse.

Kun olin vasta vähän aikaa tuntenut Aarnon, ja taas kerran hän oli vienyt meidät tanssilavalle, kysyin kaverilta, että miksi Aarno ei tule koskaan meidän mukaan. Hän saattoi jäädä pihaan juttelemaan tuttujen kanssa, tai lähti ajelemaan pois, mutta koskaan hän ei tullut meidän mukaan. Kaverilta loksahti suu auki: etkö sinä muka tiedä? Aarno ei kävele.  No ei, en ollut älynnyt sitä: hän ajoi erikoisvarustetulla autolla, liikkui siihen aikaan kainalosauvojen avulla; polio oli halvaannuttanut hänet 7-vuotiaana, ja käveleminen loppui siihen. Miten tieto vaikutti minuun ja minun ja Aarnon ystävyyteen. No ei tietenkään mitenkään, tunsin vaan oloni hetken typeräksi, kun en ollut tajunnut asiaa. 

Meidän välinen ystävyys oli luja. Luotimme toisiimme, Aarnolta opin niin paljon ihmisyydestä. elämästä, elämänkatsomuksesta, suhtautumisesta vammaisuuteen ja erilaisuuteen, opin paljon asioita, joita en olisi voinut oppia keneltäkään toiselta. Hän piti minun puoliani aina, ja toisaalta, vaikka Aarno oli hyväsydäminen, en koskaan käyttänyt sitä hyväkseni. Hän tarjoutui kyytsäämään minua illalla soittotunnilta kotiin tai tanssimaan, mutta en koskaan pyytänyt. Hyväksikäyttäjiä oli kyllä, samoin heitä, joille Aarno oli pelkästään vitsejä suoltava hauskuuttaja. Minulle hän kertoi syvimpiä tuntojaan. Minä juoksin hakemaan hänelle jäätelön kaupasta, tai hodarin ja maidon nakkarilta. Sain toki ostaa itsellenikin jos halusin, mutta usein kipaisin kauppaan tai kioskille vain koska Aarno tarvitsi jotain

Joskus liikuimme yhdessä vaikkapa kaupassa. Aarno oli minua olkapäähän, lyhyt, pitkätukkainen, kulki kainalosauvoilla ja mammat tuijotti. "En ole erikoistarjouksessa, painukaa muualle toljottamaan", sanoi Aarno tuijottajille. Lapset saattoivat kysyä suoraan, miksi sun jalat on tuollaiset. Heille Aarno aina vastasi selittäen, mitä oli käynyt, tuijottajat sen sijaan tulivat nolatuksi.

Aarno rakasti musiikkia, monenlaista musiikkia, soitti itsekin kitaraa. Hän kävi Helsingissä käydessään aina Fazerin musiikkikaupassa, osti levyjä ja kasetteja. Yhdeltä Helsingin reissultaan hän toi minulle nuotin, tuon Elämäni biisin. Se muistutti hänelle minusta, ja hän pyysi minua soittamaan sen. Nuotti on minulla vieläkin.  

Jälkeenpäin olen tajunnut, että Aarno rakasti minua. Minäkin rakastin Aarnoa, mutta kuten veljeä, joka minulta oli kuollut. Mutta onneksi silloin olin niin lapsellinen, sinisilmäinen, tutustuessamme minulla ei edes ollut koskaan ollut poikaystävää. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että Aarno oli minuun ihastunut, mutta peitti sen. Hänestä tuntui varmaan pahalta, kun aloin seurustella poikien kanssa, vaikka taisin silloinkin viettää Aarnon kanssa enemmän aikaani kuin sen poikaystävän. 

Muutama vuosi sitten Aarnon sisko, joka aikanaan kutsui minua pikkusiskoksi, löysi minut yhdestä face-ryhmästä. Juttelimme paljon Aarnosta ja hän vahvisti aavistukseni: olin Aarnon suuri ihastus, mutta en saanut sitä koskaan tietää. Hyvä niin.

Yhdeltä Helsingin matkaltaan Aarno toi minulle kaulakorun. Minulla on kaulassa aina elämäni tärkeimmät korut, joilla on kaikilla jokin merkitys. Ristin sain Aarnolta (ilman uskonnollista merkitystä) ja se on aina kaulassani. 

Tiemme erkanivat vähitellen. Muutin opiskelemaan, sinun Saabiasi harvoin enää näkyi Osuuspankin edessä, kun kävin kotikaupungissa. Jostain syystä emme edes kirjoitelleet. Viimeisinä kertoina kun näimme, seurustelin tulevan mieheni kanssa. Sanoit: ole varovainen hänen kanssaan! Et selittänyt sen enempää, mutta näit silloinkin jotain, mitä minä en. Valitettavasti.

Olimme muuttaneet tänne nykyiselle kotipaikkakunnalleni. Olin synnyttänyt esikoiseni, voin huonosti, kuten olen kertonut  täällä. Olin imettämässä vauvaa, kun mies tuli "työ"reissultaan, seisoi makuuhuoneen ovella ja sanoi: Aarno on kuollut. Myöhemmin kuulin, että sinut oli löydetty kotoa menehtyneenä. Sydän petti. Olit 34-vuotias. 

 "Kun paljon antaa, muuta tarvitse ei lain

Jotain itsestään jos luovuttaa voi vain.

Ehkä osan, ehkä kaikki ajoittain"

Anteeksi, Aarno että pystyin luovuttamaan sinulle vain osan itsestäni. Tiedän, että olin sinulle rakas, tiedän että olin sinulle tärkeä. Sinä oli niitä molempia myös minulle, rakastan sinua aina. En koskaan unohda sinua!

 

Uusi matto ja muuta sälää

 Ostin ja maksoin kesäkuussa Sotkasta olohuoneeseen uuden maton. Ovh 99.95€ ja  alennuksen jälkeen maksoin siitä 29.95€. En ihan usko noita huonekaluliikkeiden tarjouksia, mutta olen tyytyväinen hintaan ja mattoon. Mattoja ei ollut liikkeessä, tilasin sen, toimitus myöhästyi kuukaudella ja sain sen elokuun lopulla. Nyt menee sohvatyynyt uusiksi, ihan väärän väriset.

Älkää välittäkö noista rojukasoista sohvapöydän alahyllyllä 😐

Vanhan, siis ikivanhan nukkamaton kuivapesin ja vein varastoon. Olen ennen pessyt maton tuossa lähellä olevalla matonpesupaikalla, mutta en saa sitä yksin nosteltua märkänä, se painaa paljon, joten oikaisin tällä kertaa. 

 

Stansta oli käynyt mausteostoksilla. Itse suosin myös maustepusseja, eikä läheskään kaikki mausteet mahdu purkkeihin. Luin jostain nettijutusta vinkin, että maustepussit sopivat viinirypäleistä tulleisiin muovirasioihin. Siispä pöllin idean, ja mun kuiva-ainekaapissa on kolme rasiallista maustepusseja. Jos olisin tarpeeksi viitseliäs, järjestäisin ne aakkosjärjestykseen, mutta en ole. Pitää ne kuitenkin penkoa läpi, kun etsii tiettyä maustetta.

 

Ja tästä muistui mieleeni, että sain idean kokeilla olisiko bujossa käyttämilleni washiteipeille pienet sushirasiat sopivia. Oli, täsmälleen sopivia. Syötiin tyttären kanssa jokin aika sitten sushia, pesin rasiat ja kannet ja otin rasiat uusiokäyttöön.

Syyskuun bujo on vielä vähän vaiheessa.. sain viime viikolla kylässä olleelta ystävältäni mieleiset tuliaiset: kahvia, oman puun omenia, sekä kaksi viimeistä Daphne's Diary-lehden numeroa. Tuo lehti on varsinainen runsauden lähde askartelijalle ja bujoilijalle. 

 Iso pussillinen ihania, mehukkaita omenoita. Söin ne kaikki 😀

 

Tämän kuukauden bujon teema on postikortit, kirjeet jne. Ensimmäisen viikon aukeaman koristelin teipeillä ja Daphne's Diary lehden materiaaleilla. Huom! Siellä lukee maanantai, ei maantai 😉

Mitäs muuta olen saanut aikaan..

Elokuun lopussa juhlittiin nuoremman lapsenlapseni 1-vuotissynttäreitä. Lahjatoiveena oli potkupyörä, ja tilasin sen netistä. Päätettiin tyttären kanssa koota se, jotta muksu pääsee heti sillä potkuttelemaan. Koottiin se ihan päin persettä 😂. Ohjaustankoa ei saatu paikalleen ollenkaan, ja satula asennettiin väärinpäin, eikä me enää saatu ruuveja irti, jotta oltaisiin voitu kääntää se. 

 

 

 

 

 

 Laitoin pojalle, lapsen isälle viestin, että varaa työkalut esille. Pojan suupieliä nyki hieman, kun hän näki meidän tuotoksemme. Onneksi siitä ei kauaa mennyt, kun meidän kämmäykset oli korjattu ja tyttö 

jo vähän osasi kruisailla pyörällään. Kävelemään hän muuten oppi kaksi päivää ennenkuin täytti vuoden. Siis voi sanoa, että oppi kävelemään alle 1-vuotiaana 😊

 

Luurankosukka valmistuu hitaasti, noin 2 mm kerroksella. Oli pakko laittaa se hetkeksi syrjään, koska olen luvannut tehdä yhdelle perheelle siilisukat. Yhdet kokoa 43, sitten kokoja vauva, 34, 35 ja 38, viidet sukat ja ne on paljon hitaampia tehdä kuin normisukat.Valmista pitäisi olla, kun se vauva syntyy, luultavasti syyskuun lopulla. Saas nähdä, kuinka mun käy, vasta yksi sukka valmis. Aloitin siitä isoimmasta.  

 

Luurankosukasta on yksi varsi suunnilleen valmis. Ehkä haukkasin nyt liian ison palan.

 

 

 

 

Yökkäysherkkä Hanni

 Lyhyt postaus:

Sain jokunen aika sitten kutsun suolistosyövän seulontaan, suomeksi kakkanäytteen lähettämiseen tutkittavaksi.

Sama kutsu tuli ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten. Ette halua kuulla yksityiskohtia, mutta siinä kävi niin, että ensimmäisestä näytteestä ei saatu tulosta (😂) ja jouduin ottamaan näytteen uusiksi. Se sentään onnistui, ja tuloskin oli ihan positiivinen: ei mitään syöpään viittaavaa.

Mutta voitte vain kuvitella, millaista on yökkäysherkällä Hannilla häärätä vessassa kakkatikun kanssa, kun pelkkä ohjeiden lukeminen aiheutti niin kovat yökkäykset, että piti rynnätä vessaan 😆

 Eipä tässä muuta asiaa tällä kertaa. Hyvää ruokahalua, jos satuit juuri olemaan syömässä tätä lukiessasi.