Nyt iloisempiin aiheisiin

 Tänään oli sadepäivä, mutta ei sentään apokalyptinen myrsky, kuten lehden mukaan oli Helsingissä ja Uudellamaalla. Kurkistelin ulos ikkunasta, ja päätin lähteä lenkille. Tarkoitus oli kävellä läheiselle uimarannalle, tulisi noin 6 kilometrin lenkki, mutta kun olin kävellyt tienhaaraan, jossa piti valita, lähdenkö käymään rannalla, päätin että en lähde. Sieltä suunnalta alkoi nousta musta pilvi. No, kävelin toiseen suuntaan, pilveä karkuun. Ehkä kastuin hieman, ehkä en.

 Multa puuttuu häpeägeeni, olen aina sanonut. Isäni tytär.

Olen yrittänyt hävittää lankoja, huonolla menestyksellä. Päätin kutoa muutaman parin pieniä vauvan siilisukkia, niitä aina kysytään, ja on kiva jos niitä on valmiina. Ei se lankojen hävitys mennyt ihan putkeen. Ensin puuttui nätti sininen sävy, sitten loppui harmaa, ja viimeksi valkoinen lanka, joten ei auttanut kuin ostaa lisää. Kaksi kaveria jo vei yhdet puna- ja yhdet sinisävyiset sukat. Ehkä laitan näitä myyntiin.

 

 

Tänään sain siivottua. Olen oppinut, että ennen Ållen vierailua ei kannata kovin tarkasti siivota; siitä kissasta lähtee koko ajan karvaa. On sillä aina harja mukana, mutta ensinnäkin tytär on ainoa, jonka Ålle antaa harjata vapaaehtoisesti, ja toisekseen, sitä karvaa irtoaa harjaamisesta huolimatta.

 

Leivon melkein kaikki sämpylät ja leivät itse. Gluteenittomat jauhot on kalliita, mutta silti itse leivottu tulee halvemmaksi. Ja tykkään leipomisesta. Näihin tänään leivottuihin sämpylöihin laitoin  kaurahiutaleita, kaurajauhoja, tattarijauhoja ja vaaleita gluteenittomia jauhoja. Joskus teen taikinan veteen, tänään maitoon, koska päiväys oli mennyt vanhaksi, maito oli ihan hyvää silti. Tilkkanen hunajaa menee taikinaan myös. 

 Hyviä tuli, söin iltapalaksi yhden.

Laitoin uuniin vielä granolaa. Olen kokeilujen jälkeen todennut tämän parhaaksi ohjeeksi:

4 dl kaurahiutaleita

3/4 dl kaurajauhoja

1/2 dl (kookos)sokeria 

1 tl kanelia (jätän itse pois)

1/4 tl suolaa

1/2 dl oliiviöljyä (mulla oli rypsiöljyä)

1 tl vaniljasokeria

3/4 dl vettä

Itse lisään hunajaa, vähennän sokerin määrää

Sekoita kuivat ainekset. Sekoita keskenään vesi, öljy ja hunaja ja sekoita kuiviin aineksiin. Levitä granola leivinpaperille pellille.

 

Paista 175 asteessa n. 25 minuuttia välillä käännellen. Katkaise virta, jätä uunin luukku raolleen ja anna kuivua uunissa vielä 15-20 minuuttia. 

 Valmiiseen granolaan voi lisätä maun mukaan pähkinöitä, rusinoita, kuivahedelmiä jne. 

 

Nyt en tee enää mitään tänään. 

Tarinani jatkuu

 Aloitin tarinani kertomista aiemmin keväällä 

https://sanojasilmukoihin.blogspot.com/2025/04/kaikki-exathan-on-narsisteja.html

Olin seurustellut lukioajoista saman pojan kanssa melkein seitsemän vuotta. Kun sitten kumpikin oli valmistunut, menimme naimisiin. Silloin, yli 40 vuotta sitten se tuntui oikealta ratkaisulta, ja koska sisimmässäni tiesin, että mies oli kroonikko kulkemaan vieraissa, kuvittelin, että hän sitoutuu minuun ja mahdollisesti tulevaan perheeseensä, mikäli olemme naimisissa ja lopettaa keskenkasvuisen hölmöilynsä. Kasvaa vastuuntuntoiseksi mieheksi.

Väärin luulin.

Häät vietettiin, olin todella sinisilmäinen ja luottavainen. 

 Puolisen vuotta myöhemmin mies sai työpaikan seudulta, josssa asun edelleen. Muutto Jyväskylästä oli minulle vaikea. Muutimme vuokralle taloyhtiöön, jossa asui hyvin toisentyyppisiä ihmisiä, kuin mihin olin tottunut. Ikävöin ystäviäni, työyhteisöäni, kaunista kotikaupunkiani, kaikkea. Olin hyvin yksin.

Tulin raskaaksi heti muuttomme jälkeen. Minulle soitettiin kaksi viikkoa muuttomme jälkeen musiikkiopistosta, olivat saaneet kuulla, että seudulle on muuttanut pätevä opettaja, ja sain työtarjouksen. Jonka otinkin vastaan sitten, kun äitiyslomani loppui.

Esikoinen syntyi marraskuun lopulla. Olin aika monta päivää sairaalassa, koska synnytys ei mennyt ihan niinkuin piti, menetin verta, lapsi syntyi sinisenä ja velttona. Kaikki lopulta toipuivat, pääsimme kotiutumaan. Siihen aikaan ei täällä ollut synnytysosastolla vierihoitoa. Minulle pakattiin vauva mukaan ja toivotettiin onnea matkaan. En ollut koskaan edes vaihtanut vaippaa.  

Olin siivonnut kotimme, laittanut kaikki valmiiksi vauvaa varten. Kun olin sairaalassa, lapsen isä kävi meitä katsomassa muutaman kerran. Torkkui haisevana, krapulaisena, tylynä sängyn vieressä, ei ollut kiinnostunut lapsesta sen enempää kuin vaimostakaan. Paha olo ja pahat aavistukset lisääntyivät jo ennenkuin pääsimme kotiin.

Kotona näytti siltä kuin ei olisi siivottu moneen viikkoon. Tyhjiä pulloja, tupakantumppeja, täysiä tuhkakuppeja, tahroja, kaatuneita laseja.. Mies oli etukäteen iloinnut siitä, että saa pitää varpajaisia joka päivä ja heittää hyvästit vapaudelle. Näin hän teki, tosin vapaudestaan hän ei luopunut.

Minä aloin kasvaa äidiksi. Minkäänlaista tukiverkostoa minulla ei ollut lähellä, en ollut oikein ystävystynyt kehenkään, joka olisi ollut tukenani. Oma äitini oli puhelimen päässä, todella iso turva. Toisin kuin anoppi.

Anoppini oli alkoholisoitunut, juonut viimeiset  vuodet, menettänyt kaikki suodattimet, ilkeili ja kohteli minua julmasti, etenkin sen jälkeen kun synnytin hänelle ensimmäisen lapsenlapsen. Puhelin soi monta kertaa päivässä, useinmiten siellä oli anoppi, lapsen tuore isoäiti. Muistan aina hänen äänensä, kun hän juovuksissa, tupakantummentamalla äänellään raakkui: miksi tuollainen ihminen tekee lapsen, kun et pysty siitä huolta pitämään!  Miksi se lapsi huutaa??! (no kun puhelin soi koko ajan, imetys jäi kesken..) Miksi sinä et hoida sitä!!! SINÄ TAPAT SEN LAPSEN!!! SINÄ TAPAT SEN VIELÄ!!

Jälkeenpäin olen kauhistunut siitä, miten vakavasti olin masentunut. Vietin yksin ensimmäisen uuden vuoden, mies oli juhlimassa naapureiden kanssa, mutta en saanut lähteä vauvan kanssa mukaan. En voinut tehdä pienintäkään lenkkiä yksin ulkona, koska mies ei pystyisi hoitamaan lasta, jos se alkaa huutaa. Mies oli viikot töissä, viikonloput ... niin, jossain. Minä olin yksin. Tai vauvan kanssa. Hoidin vauvan yksin myös öisin, ja jos pyysin päästä hetkeksi lepäämään, että mies olisi vauvan kanssa, mies ryntäsi sängylle poikittain, ja huusi että hän on väsynyt ja tarvitsee levon. Olin aivan loppu.  

Sain myös kuulla ne sanat, jotka jäivät alitajuntaani: sinussa on enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Lähden viikonlopuksi naisen luo, joka jaksaa olla iloinen, toisin kuin sinä! En saanut itkeä, koska silloin mies lähtee lopullisesti ja hylkää meidät. Mies lähti Tallinnaan sikäläisen vakihuoransa luo. Jäin kotiin ilman ruokaa ja autoa, ulkona 30 asteen pakkanen. Kun hän palasi Tallinnasta, hän herätti minut kertoakseen, että se nainen oli juuri niin kaunis kuin hän muistikin. En itkenyt silloinkaan, koska se oli kielletty.

Ensimmäistä äitienpäivääni odotin, jospa saisin päivän tuntea olevani rakastettu ja tärkeä. Sain lahjaksi silitysraudan, jotta hänen paitansa olisi silitetty vihdoinkin vähän paremmin. Hän söi laittamani äitienpäiväaterian, ja lähti sitten naapureiden kanssa juhlimaan. Illalla hän tuli laittamaan lapsen nukkumaan, vauva alkoi itkeä, koska humalainen isä kolautti vauvan pään ovenpieleen. Lapsi laitettiin sänkyyn, jätettiin minulle huutavana, koska miehen piti mennä jatkamaan. Minä pidin mielessä, että en saa itkeä. En saa itkeä. 

Äitienpäivänä otetusta kuvasta kukaan ei voi aavistaa, missä helvetissä elin. Koska minun piti olla nauravainen, kuten se nainen, jonka luokse mies välillä lähti. Jospa hän jää, kun olen iloinen.

 Lasta rakastin. Lapsen hoidin. Lapsiani rakastan edelleen enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Lapsi oli se syy, miksi jaksoin, vaikka kaikki värit olivat kadonneet elämästäni, sananmukaisesti en nähnyt muuta kuin mustaa ja harmaata. Kadehdin sitä rohkeutta, jolla joen yläjuoksulla olevan mielisairaalan potilaat välillä hyppäsivät jokeen ja hukuttautuivat. Kotimme oli saman joen rannassa, ja joskus ruumis ajautui vastarannalle. Katselin ikkunasta, kun poliisit tulivat rantaan. 

Kiehtova, musta vesi houkutti.  

 

Juhannus 2025 ja Ålle

 Esikoinen lähti vaimon kanssa Ranskaan festareille, Ålle tuli mulle hoitoon tiistaina. 

Keskiviikko-iltana huomasin, että Ållen silmä on tulehtunut. Se rähmi, eikä Ålle saanut sitä pidettyä auki. Tämä on kolmas tulehdus silmässä tämän vuoden aikana, ja tottakai se tulehtui, kun Ålle oli hoidossa. 

Torstaina soitin aamulla ensin lääkärille, joka hoiti Viiviäkin joskus. Hän ilmoitti, ettei ole vastaanotolla koko päivänä. Seuraavaksi soitto kaupungin eläinlääkärille Kuusankoskelle. Soitin sinne 8.15 aamulla. Tuntia myöhemmin oltiin kotimatkalla, tipparesepti mukana. 

 

Sain ihme kyllä yllätyshyökkäyksellä Ållen koppaan. Sen sijaan sen saaminen kopasta ulos eläinlääkärissä ei ollutkaan ihan helppoa.

Lopulta se hiippaili ulos kopasta, näki lääkärin ja paniikissa kiipesi mun olkapäälle. Siinä sitten lääkäri tutki mun selän takana olallani roikkuvan ja rimpuilevan Ållen, jopa onnistui laittamaan tipan silmiin ja lampulla tutkimaan silmän. Siellä on näkyvillä vanha haava sidekalvossa, jonka se on ehkä itse raapaissut siihen. Ilmeisesti silmä sen vuoksi tulehtuu.

Mielenkiintoista sinällään oli yrittää yksin saada se tippa 4-8 kertaa päivässä silmään. Etenkin, kun silmä oli melkein ummessa.

 Onnistuin, väkisin pitämällä kiinni. Seuraavana aamuna silmä oli jo parempi, iltaa kohden aukeni aina enemmän.

 

Nyt ei enää tiedä, kumpi silmä on se tulehtunut. Kuuria jatketaan 10 päivää yhteensä.

 

                           

                                           ------------------------------------------------------------

Juhannusaattona tuli sisko Helsingistä perinteisesti juhannusvieraaksi. Saatiin yhteistuumin tipatkin paremmin Ållen silmään: minä pidin Ållea sylissä, sisko tiputti tipat.

Asemalta tullessa poikettiin Ratamon Terveysmetsässä. 

 

Syötiin hyvin aattona. Uusia perunoita hain torilta. Lisäksi oli smetana-katkarapu-punasipuli-suolakurkku-manteli-uunilohta, kylmäsavulohilisuke = kylmäsavulohta, ranskankermaa, sipulia,tilliä, sitruunaa. Kananmunia savulohitäytteellä, tomaatti-mozzarella-salaattia, rapumarinoitua silliä. Jälkkärinä oli mutakakkua ja kermavaahtoa.. 

Voi kun me syötiinkin. 

 

Tytär tuli myös syömään ja lähti sitten ensimmäistä kertaa elämässään vetämään karaokea   lähiöbaariin. Karaokesta muodostui suuri menestys, eikä likkaa päästettykään sieltä ihan helposti lähtemään kotiin, kun kaikki halusivat laulaa tyttären innostamana 😄

Me siskon kanssa heitettiin tytär kotiin, ja tehtiin lenkki lähiön retkeilymaastoon Kalalammelle. 

 Kotona saunottiin, syötiin erinomaisen hyvää pastasalaattia, jota joku (!!) oli tehnyt, sekä juotiin vähän virvokkeita (virn!). Nukkumaan päästiin kolmen aikaan. 

Seuraavana päivänä satoi koko päivän. Me lähdettiin ajelemaan Orilammen majalle https://orilampi.fi 

Ollaan käyty siellä useampana juhannuksena pitopöydässä. Orilampi on Hillosensalmella, Valkealassa. Repoveden retkeilyreittien lähistöllä. Vanhanajan ravintola. todella hyvät pitopöydän antimet

 

Ämmällä muikee ilme: maha ähkytäynnä ruokaa.

Sateinen sää ei houkutellut ulkoilemaan tällä kertaa, saati Kultareitti-risteilylle Repovedelle. 

 Sunnuntaina ajeltiin vielä Vuohijärven taide- ja kulttuuritaloon katsomaan Reidar Särestöniemen näyttelyä. Tämän taide-kulttuurikeskuksen omistaa Tuomas Hoikkala, Salmelan omistaja ja perustaja. Taidekeskus sijaitsee Vuohijärven entisessä kirkossa. 

 

 Lisäksi näytteillä oli Nina Ternon pronssiveistoksia, sekä erillisessä tilassa kuusankoskelaisen edesmenneen taiteilija Esko Tirrosen maalauksia. Myös ulkona on taidetta, mma Laila Pullisen veistoksia. Suosittelen käymään, jos täälläpäin liikutte. https://taidekeskussalmela.fi/vuohijarvi

 Eilen illalla vieras lähti kotiin. Ensi juhannuksena sitten taas odotellaan siskon kanssa, mitä Ålle sillä kertaa keksii, katoaako, vai lähdetäänkö lääkäriin.

Aamulenkillä

 Nyt on helle, taitaa olla ensimmäinen kunnon hellepäivä tänä kesänä. 

Lähdin aamusta lenkille, ennenkuin tulee kovin kuuma. Silti olisi pitänyt ottaa vesipullo mukaan, olin aika näännyksissä, kun palasin kotiin, vaikka kävelin vain vajaan viiden kilometrin lenkin. Älkää kertoko mun tyttärelle, että unohdin vesipulloin kotiin, hän kun mäkättää mulle aina veden juonnista.

Kävelin alkumatkan asfalttia pitkin. Joen yli, koulun ympäri,ison tien vartta takaisinpäin. Sitten poikkesin paikallisen kylähdistyksen kunnostamille poluille, joita pitkin pääsen Myllynkoskelle.

Liito-oravan polulla. En tiedä, onko täällä liito-oravia, mutta voisin olettaa, ettei nimeä ole tyhjästä tempaistu.

Samainen kyläyhdistys on talkoilla rakentanut levähdyspaikan kosken viereen. Tuolla on myös grilli, kaikkien yhteisessä käytössä. Keinuttelin hetken, ihan itsekseni sain olla.

Onko Mikkeliin mänijöitä? Tuota tietä pääsette Mikkeliin. Sanonko kuten vääräleuka-isäni: jos täälläpäin liikutte, ajakaa ohi vaan!

 

No ei, en ole kuten isäni (joojoo, kunhan puhuu taas). Mulla on aina ovet auki ja kahvit keitän kulkijoille kyllä.

Hetken istuin vielä kosken rannalla ja sitten raahauduin kotiin viimeiset 700 metriä. Kosken vesi on aika matalalla, kivet näkyvillä. Ei kannata lasketella kanootilla tästä enää.

Eilen illalla oli jo sen verran lämmin, että istuin parvekkeella lukemassa kirjaa melkein puoleen yöhön. 

Kesän tuoksu on ilmassa

 

Älkää polttako nahkaanne siellä!

Rakkaudella - Hanni 

Edit. Sain äsken viestin tyttäreltä.

Hannin vauhdikas syntymä

 Tosi hauska sattuma edellisen postauksen aiheesta poiki: Päivien ilot   (osasinko just linkittää ekan kerran?) asuu mun syntymäpaikkakunnalla.

Siitä sitten poiki tämän postauksen aihe, alustuksena pari kuvaa ja selostusta.

Olen syntynyt marraskuussa 1955 Vilppulassa, Pohjois-Hämeessä. Isäni oli töissä rautateillä, asuimme siis monien  muiden rautatieläisten tavoin VR:n asunnoissa. Kaikilla perheillä oli kaksi kamaria ja keittiö, ulkorakennuksissa ulkovessat, varastot ja liiterit. Sauna oli yhteinen, siellä pestiin myös pyykit. Elämä oli äitini kertoman mukaan oikein sopuisaa, autettiin toinen toisia ja elettiin yhdessä ilot ja murheet. 

Vilppulan asema oli se "iso" pääasema. Löytyi pari kuvaakin vanhempieni vanhasta albumista. Päivien ilot onkohan asema vielä saman näköinen ja pystyssä? Kaunis rakennus, kuten vanhat asemat usein ovat. Toisessa kuvassa on henkilökuntaa, kumpikaan ei taida olla isäni.

 Kuvat ovat 1950-luvulta.

Me asuimme pienemmällä Koivion asemalla. Siihen aikaan asemia ja seisakkeita oli paljon, Koivion asemalle taisi olla matkaa vajaa 10 kilometriä. Isä oli pääasiassa täällä töissä. 

Minä siis synnyin kotona, ilmeisesti tässä kamarissa

 Ihanan sumuisia kuvia..

Isä löysi naapurista itselleen soittokaverinkin. Muistaakseni isä-Erkki ja naapurin hanuristi- Jorma tekivät soittokeikkojakin jossain vaiheessa.

 Sain siskolta aika tuoreen kuvan. Hän oli käynyt lapsenlapsensa kanssa kesäretkellä entisellä syntymäseudulla. Sisko muistaa paremmin Koivion, hän on mua 8 vuotta vanhempi, ja ehti käydä kouluakin Koiviolla. Minä oli kolme ja puoli, kun muutimme seuraavalle asemalle, eli muistikuvat on vähän hatarat.

Minun kummini asuivat tuolla kauimmaisessa päädyssä, kaksi ikkunaa oli heidän keittiön ja kamarin ikkunat. Meidän koti oli seuraava, kaksi seuraavaa ikkunaa. 

Entinen kotirappu, siskon lapsenlapsi portailla. Mulla muuten on äitini taskuun aikanaan vahingossa jäänyt avain, joka varmaan avaisi tuon oven vieläkin, jollei lukkoja ole uusittu 😊 

 Minä saman rappusen edessä muutamaa vuotta aiemmin. Rusetti päässä tietysti!

 Mulla asui naapurissa kaveri Jukka, joka kyytsäsi mua aina pyörän kyydissä. Meitä kuulemma nimitettiin pärinäpojaksi ja surinasussuksi. Jukan muistankin Koiviolta. 

 

 

Tuo talo on kunnostettu paikallisen metsästysseuran toimesta, eli pystyssä ja hyvässä kunnossa ilmeisesti.

                                                        --------------------------------------- 

Sitten se tarina, joka mulle on kerrottu syntymästäni:

Mun lapsuusperhettäni oli kohdannut tragedia ennen mun syntymääni. Perheen esikoinen, sekä elossa olevan siskoni jälkeen syntynyt veli kuolivat vauvoina. Minä synnyin vuosi veljen kuoleman jälkeen, keskelle surua.  

Äiti siis oli synnyttänyt kolme kertaa, synnytykset oli olleet pitkiä ja vaikeita. Kun äitini tuli neljännen kerran raskaaksi, hän sai ensimmäisen kerran synnytysvalmennusta. Opetettiin hengitystekniikkaa ja rentoutumista.

Lauantaina 19.11.1955 iltapäivällä äiti alkoi tuntea, että supistukset alkaa. Kätilön oli määrä tulla kotiimme sitten kun hänelle soitetaan, ja puhelu meni Koivion asemalta Vilppulan asemalle, jossa oli lähin lankapuhelin, sieltä soitettiin kätilölle tieto. Ei ollut kännyköitä, ei.

Kun supistukset alkoivat, äitini tunsi kohta, että tämä lapsi ei taidakaan viivytellä, ilmeisesti osasyynä oikea hengitys, jolla äiti joudutti hommaa, Lopulta alkoikin selvitä, että saattaa tulla kiire. Tiet olivat huonossa kunnossa, kätilölle piti ensin saada tieto mutkan kautta, kätilön piti saada taksi ja sillä tulla paikalle. Isä teki laskelmat ja homma meni vähän toisin kuin oli suunniteltu.

Isä soitti asemalta Vilppulaan, josta soitettiin kätilölle. Kätilö pakkasi pikavauhtia kassinsa ja saapui asemalle. Isä hyppäsi resiinan selkään ja lykki vauhdilla itsensä kätilöä noutamaan. Vilppulassa kätilö hyppäsi resiinan kyytiin ja isä veivasi minkä resiinasta irti sai. Ja jotta homma ei olisi mennyt helpoimman kautta, resiina piti siirtää kesken matkan ratapenkalle, isä onneksi oli tarkistanut, milloin on tavarajuna kulussa, ja piti väistää. Sitten jatkettiin matkaa, äiti odotti hieman tuskissaan jo.

Sitten minä synnyin. Kätilö oli kuulemma hihkaissut: tämähän tulee kuin kelkalla! Äitini sanoi aina, että se vauhdikas syntyminen oli enne: mullahan on vauhtia, vaarallisia tilanteita, kaatumisia ja portaista tippumisia sitten tapahtunut runsain mitoin. 😵 

Isäni hoiti siis hienosti homman kotiin. Jollei muisteta, mitä tapahtui, kun olin tullut maailmaan. Kätilö huikkasi isälle, että nyt tarvittaisiin pesuvettä (vauvan pesemiseen).

Isä ilmestyi ovelle kädessään juuriharja, ja pesuvati, jossa oli kylmää vettä.

 

Kesäretkeilyä

 Olin muuttoapuna aiemmin tänä vuonna 88-vuotiaalle ystävälleni, joka halusi muuttaa pois palvelutalosta, koska siellä asuu pelkkiä vanhoja ihmisiä. Hän kysyi silloin, haluaisinko kiitokseksi avusta lähteä Taidekeskus Salmelan näyttelyyn ja avajaiskonserttiin, hän tarjoaa. Mullehan on musiikin kuuntelu vähän haastavaa, mutta päättelin, että Kaartin soittokunta, solistinaan koloratuurisopraano Marika Hölttä ulkoilmanäyttämöllä sopii kuulovammaisellekin, entiselle musiikin ammattilaiselle. Näin kävi, sain nauttia konsertista siinä kuin muutkin. 

 

Ajoimme siis Mäntyharjuun. Kuskina toimi ystäväni lapsenlapsi, minä sain istua takapenkillä ja vain nauttia maisemista..

 

Lähdimme liikkeelle jo kymmenen aikaan aamulla, koska halusimme käydä näyttelyssä ennenkuin sinne tulee paljon ihmisiä. Siellä oli kyllä vähän ruuhkaa, mutta mahduimme hyvin joukkoon. Kuvia en ottanut, mutta napsin joitain kuvia Salmelan esitteestä. Näytteillä oli todella laaja ja kattava valikoima taiteilijoita.

 

Reidar Särestöniemen tauluja näin ensimmäisen kerran näyttelyssä. Särestöniemen taiteeseen voi tutustua myös Valkealan Vuohijärven kylän luonto- ja taidekeskuksessa. Tuomas Hoikkala omistaa Salmelan lisäksi myös sen, entisen (ja ehkä nykyisenkin??) kotikylänsä entisen kirkon, johon keskus on rakennettu. 

Ystäväni napsi kuvia, pöllin pari Särestöniemi-kuvaa

 

 Ja kriittinen taidearvostelija Hanni näköjään kuvattiin myös 😄

 Minä hurmaannuin täysin näihin Mi Kuopan pronssiveistoksiin. Olisin voinut jäädä niitä katselemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. 

 Myös Kia Taegenin tauluista pidin erityisesti. Näyttely oli laaja, kahdessa kerroksessa 

 Näyttelyn jälkeen siirryttiin odottamaan konsertin alkua. Kutsuvieraita oli paljon, koska lauantaina oli Salmelan viralliset kesän  avajaiset. Tunnistin puolustusministeri Antti Häkkäsen, muu vierasjoukko näytti taiteellisilta, mutta en tunnistanut ketään Noloa.

Konsertti oli kivan letkeä ja monipuolinen. Marika Hölttä aivan upea tulkitsija ja monipuolinen sopraano, jolta taipui niin klassinen musiikki kuin argentiinalainen tangokin.

 

 Konsertin jälkeen olisi ollut nälkä, mutta Mäntyharjun keskustassa ei ollut lauantaina enää mikään paikka auki. Olisin tarjonnut, mutta ei sitten. Pieni huoli oli ystävästäni, jolla on diabetes, ja hän on hyvin huoleton syömisten kanssa. Osti hän yhden suklaapatukan, jonka avulla nosti verensokeriaan. Daa!! Mutta yksi kauppa oli auki, halpakauppa, sekatavaratalo, josta ostin vahingossa kesämekon made in India, hintaan 16.90€. Nyt on vaatekaappi täydennetty moneksi vuodeksi eteenpäin.

 

Mäntyharjulta lähdimme kotiinpäin, ja tullessa poikkesimme ystäväni tyttären ihanalle mökille, 1930-luvun mummonmökkiin Vuohijärvelle. Olen siellä vieraillut muutaman kerran aiemminkin, ja aina tekisi mieli jäädä sinne. Pienen lammen rannalla, täydellinen idylli. Ei kuvia yksityisyyden suojelemiseksi 😊

Saimme aivan ihania lohileipiä ja raparperipiirakkaa jäätelön kera. Ruoankin hän olisi tarjonnut, mutta luultiin, että me syödään Mäntyharjulla, joten oltiin ilmoitettu, että kahvi riittää.

Kotona olin seitsemältä illalla, sydän täynnä kiitollisuutta ja hyviä elämyksiä.

Lopuksi kerron yhden tarinan Salmelan johtaja Tuomas Hoikkalasta. 

Hän oli mun kollega aikanaan musiikkiopistossa, saksofonistien tuntiopettaja, päätyönään hän soitti varuskuntasoittokunnassa. Kertakaikkiaan komea, kiharatukkainen, hurmaava nuorimies (siis mun ikäinen, olin itsekin hurmaava ja nuori 😅), komea ilmestys etenkin sotilaspuvussa. Täydellinen herrasmies.

Musiikkiopistolla ei silloin ollut säestäjän vakanssia, joten me talon pianistit hoidimme kurssitutkintojen, matineoiden, konserttien säestykset. Ilmaiseksi, ylimääräisenä työnä ja säestettäviä oli paljon. Homma ei mennyt ollenkaan tasan. Kun vaikkapa joku viulisti tuli nuottipinkan kanssa opettajainhuoneeseen ja loi kysyviä silmäyksiä pianisteihin, kaikki lähtivät kiireisen näköisinä ulos, paitsi yksi Hanni jäi siihen seisomaan: joo, kyllä mie voi ottaa... Eli mulla oli hirveä työmäärä, osalla ei ainuttakaan säestettävää 😐

Mutta kun Tuomas tuli sen nuottipinkan kanssa, käveli suoraan mun luo, ja kysyi voisitko taas säestää, kukaan naispuolinen pianisti ei liuennut paikalta, vaan jäivät tapittamaan Tuomasta. Kun Tuomas oli lähtenyt, alkoi kuulua narinaa: miksi se AINA pyytää sua?? Olisi täällä muitakin pianisteja!!

                                                                           😅