Helvetin käristyskupoli

 Mulle on ihan turha sanoa, että älä valita säästä, talvella sitten kaipaat hellepäiviä. Ei. Minä en kaipaa hellettä, minä kärsin helteestä, etenkin kun se on täällä itäisessä Suomessa kestänyt tauotta jo kolme viikkoa, asteita +30 ja yli, pisaraakaan vettä ei ole tullut, puhumattakaan raikastavasta ukonilmasta. Minä kärsin, etenkin kun meillä (ainakin minulla) kilppari-ihmisillä kilpirauhasarvot heittää liikatoiminnan puolelle kesällä. Tällä hetkellä en halua edes tietää kilpirauhasarvojani, etenkään kun en päässyt niitä mittauttamaan. Valivali.

Normaalisti pidän parvekkeen oven ja keittiön ikkunan auki öisin, saan edes hetkeksi viilennettyä asunnon. Nyt en voi koska Ålle. Ålle ei tunnu kamalasti kärsivän helteestä, mutta sen voi kyllä löytää mitä ihmeellisimmistä paikoista, se pakoilee paitsi kuumuutta myös silmätippoja 

Sain pojalta (Ållen isännältä) kalliin viilentimen, jota hän ei enää uudessa kodissa tarvitse. Se auttaa kyllä viilentämään olkkarin, kunhan tyttären kanssa saatiin ensin raahattua se talon toisen päädyn varastosta. Tötterö menee ulos, loppu avoimesta ikkunasta on peitetty paksulla verholla ja asteita koneeseen säädetty 16. Se pitää hirveää ääntä, näyttää rumalta, en ole jaksanut edes yrittää järjestellä sitä paremmin. Se painaa kuin synti, poika saa viedä sen takaisin varastoon kun hakee sunnuntaina  Ållen. Ensi viikolle on asteita luvassa enää 24. Ehkä selviän tästä. 

 

Kivaakin on tietenkin elämässä tapahtunut. Käytiin mustikassa tytön kanssa, oli hieman tuulinen sää, oltiin metsässä aamupäivällä ja saatiin viiden litran ämpäri aika nopeasti täyteen. Meilla on tapana ottaa putsausritilä mukaan metsään ja puhdistaa sitä mukaa marjat, kun ollaan poimittu. Nämä meni tyttären tutttavalle, tilausmarjat vol1. 

 Lapsenlapsi tuli mummulaan yökylään tiistaina. Mummu ei jaksanut kokata, joten yksi ruoka hoidettiin mäkkärissä 😎

 Täti tietenkin halusi hengailla veljentyttären kanssa ja pääsi mäkkäriin myös.

Uimassa käytiin tiistaina kaksi kertaa, toinen kerta iltakahdeksalta. 

 

Pilvet alkoi nousta toiveikkaasti, mutta edelleenkään ei sadetta eikä ukkosta tullut. 

Seuraavana päivänä taas uimaan, tyttö haettiin vasta illalla kotiin. Tämä ranta on noin kolmen kilometrin päässä, matala hiekkaranta. Lähin ranta on 500 metrin päässä, mutta lapsi halusi tänne. 

 

Kyllä mummukin ui. Ja opetti lapselle oman lapsuuden lorun: 

Yks´ kaks´ kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi: älä istu, isä sanoi istu vaan. Näin sitä istutaan.

Ensin pompitaan lorun tahtiin vedessä ja lopuksi pulahdetaan veteen. Mehän pulahdeltiin. 

Ja koska olen ilkiö, julkaisen kuvan tuolilla istuvasta miehestä. Hän istui (onneksi) suht kaukana meistä (kuva zoomattu isommaksi), mutta ällötti hänen toimintansa: hän videoi rannalla olijoita liikuttamalla hitaasti kameraa. Kun näin, että  hän pysähtyi videoimaan meitä, etenkin lasta, saatoin tuijottaa häntä raivoissani suoraan kameraan. Kun hän lopetti toimintansa, otin hänestä kuvan.. Kas siinä Ääliö.

 

 Loppukevennys: ajettiin tyttären ja lapsenlapsen kanssa eilen kaupunkiin. Taakseni puskuriin liiskautui jokin amisauto ja puuskahdin: että ottaa hermoon tuo ajotyyli, kun pitää ajaa kiinni puskurissa. Lapsenlapsi (9v): just noin meidän äitikin sanoo! Se sanoo, ettei mikään ole niin raivostuttavaa kuin että joku ajaa perrrseessä kii!

Näihin tunnelmiin päätän lähetykseni tällä kertaa! Muistakaa juoda paljon! Vettä! 

 

Pientä säätöä ja vastoinkäymistä

 Ålle tuli tänne hoitoon reiluksi viikoksi, pojan ja miniän kesälomareissailun ajaksi. Tuttua huttua kyllä, mutta juuri ennenkuin Ållen piti tulla tänne, sen silmä tulehtui taas, kuten juhannuksena, jolloin vein Ållen lääkäriin. Silloin saatiin päivystävältä antibioottitipat ja lääkäri suositteli silmäspesialistillä käyntiä. Suosittelu otettiin vastaan, ja poika tilasi ajan silmälääkäriin. Aika olisi vasta elokuun lopussa, koska on suositeltavaa, että oireet on päällä silloin. Silmä tulehtuu vähän väliä, koska sarveiskalvossa on haava. 

Muutama päivä ennenkuin Ållen piti tulla tänne sen silmä sitten tulehtui. Silmälääkäriin pääsikin saman tien, koska ne oireet oli palanneet. Nyt ensimmäisen kerran Ålle saa kunnon hoitoa. Lisäksi Ållella todettiin kissavirus (herpes) ja se sai myös kipulääkkeen, joka pitää antaa ruutalla suoraan suuhun. 

Eipä siinä muuta, mutta ensinnäkin meidän Parikkala-Imatrareissu meni päällekkäin pojan ja miniän reissuun lähdön kanssa. Se hoitui, kun tytär tuli tänne yhdeksi yöksi niin että kaksosveli kyytsäsi, tytär ruokki ensin oman kissan, tuli tänne veljen kyydillä, oli yön täällä Ållen kanssa ja aamulla lähti edelleen veljen kyydillä ruokkimaan oman kissan Miinan.

 

 Me tultiin kotiin siskon kanssa iltapäivällä. Pientä säätöä. 

Mutta sitten alkoi pienet ongelmat. Kun tultiin kotiin, saatiin yhdet tipat Ållen silmiin yhteistyöllä, minä pidin Ållea sylissä, sisko laittoi tipat silmiin. Mutta Ålle on tosi stressaantunut, seuraavana päivänä kun olin yksin laittamassa tippoja, se jo osasi pakoilla minua. Kun sain se kiinni, sain sille kyllä tipat silmiin, MUTTA tippoja pitää laittaa yhteensä 7 kertaa päivässä. Ab-tipat kolme kertaa päivässä oikeaan silmään. Kostutustipat (geeli) neljä kertaa päivässä, kaksi kertaa molempiin silmiin, kaksi kertaa oikeaan silmään. HUOH! Niitä ab-tippoja ei saa laittaa yhtä aikaa kostutustippojen kanssa, vaan välissä täytyy pitää vähintään viiden minuutin tauko. HUOH2! Ålle on siis todella peloissaan ja stressaantunut, etenkin kun jouduin sen väkisin pyydystämään kiinni, lukitsemaan jalkojeni väliin ja laittamaan tippoja. Ja kohta sama uudelleen. 

Todella kovaa taistelua sen päivän ajan. Kipulääkettä en saanut menemään ollenkaan, mutta sen saikin jättää jo pois, koska Ålle ei siristellyt silmää enää.

Seuraavana aamuna, perjantaina päätin viimein käydä labrakokeissa, lähete on odotellut pari viikkoa. Ihan vaan kilpirauhasen vuosikontrollit (sairastan vajaatoimintaa, mutta välillä aina homma heittää liikatoiminnan puolelle, etenkin kesäisin, talvella taas mennään vajaatoiminnalle, joten kontrolli on tarpeen), sekä kolesterolit, sokerit, hb jne. Olen mennyt aina meidän terveysasemalle ilman ajanvarausta, en ole joutunut odottelemaan. 

Kun menin aamulla keittiöön tajusin, että pakastinkaapin ovi oli illalla jäänyt raolleen. Daa!

Kuva lavastettu 😀 

 

Ihme kyllä kaikki pakasteet oli vielä ihan kylmiä, osa jopa hieman tai täysin jäässä. Ja onneksi pakasteessa oli suht vähän tavaraa. Eipä auttanut kuin käydä hommiin. Kaikki pakastevihannekset laitoin suoraan biojätteisiin, ne oli sulaneet. Jauhelihat, kanasuikaleet, lohipalat nostin jääkaappiin ja pesin pakastimen (itsesulattavan) laatikot. Jätin koko paskan sinne ja lähdin kiukustuneena labraan..

..todetakseni, että labra on kyllä heinäkuussa auki, mutta vain ajanvarauksella. BLAAAAH!  Päätin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväksi, ja jonotin toimistoon varatakseni ajan lääkäriin. Mulla todettiin toissavuonna nivelrikko kämmenen röntgenkuvauksessa, sekä osteoporoosi. Hoito jäi siihen, kävin kerran fyssarilla saamassa ohjeita, mutta ei muuta, ei kontrollia, ei mitään. Halusin tarkistuttaa tilanteen, koska kivut ja oireet on lisääntyneet, välillä tuntuu että koko kroppa romahtaa. Lähinnä haluan reuman sulkea pois.

Mulla on käynyt elämäni ajan tosi huonoa tuuria lääkäreiden kanssa. Viime vuosina on ollut todella vaikeaa päästä lääkäriin, ja nyt päätin pitää puoleni. Kun hoitaja aloitti: lääkäriajat on kyllä nyt kortilla, riittäisikö jos kävisit hoitajan vastaanotolla vastasin, että nyt ei käy. Kerroin, että mm kun kaaduin ja satutin nilkkani sanottiin, että asia ei ole päivystysasia (??), hoitajan ajan voin antaa. Vaihtoehtoja ei ollut, menin hoitajan vastaanotolle, mutta kun hoitaja katsoi nilkkaani, hän pyysi lääkärin paikalle, joka kirjoitti lähetteen röntgeniin. Tuloksena diagnoosi: nivelsiteet revenneet, nilkassa murtuma. Kerroin tämän hoitajalle esimerkkinä ja sanoin, että haluan lääkäriin, en hyväksy  ei-oota. Kiireellinen asiani ei ole. Nyt mulla on aika lääkäriin elokuun lopussa. Hyvä, Hanni, olet oppinut pitämään puolesi edes jossain määrin!

Sitten tulin kotiin. Paistoin jauhelihat, osasta tein makaronilaatikon uuniin, osan pakastin kypsennettynä, samoin kuin kanat ja lohet. Olipa kivaa hellepäivän puuhaa! 

Kysyin tyttäreltä, maistuisiko makaronilaatikko, ja haluaisitko auttaa Ållen silmätippojen laitossa. Tämä ihmeellinen kissakuiskaaja saapuu. Ålle on ruokapöydän takana (ei paossa, mutta se tykkää makoilla siellä nurkassa). Tytär tulee, puhuu korkealla äänellä Ållelle, selittää ummet ja lammet, silittää, kehuu, näyttää tippapullon ja kysyy, että laitettaisko vähän lääkettä. Sitten hän vaan tipauttaa tipat silmiin. Kukaan muu ei pysty tuohon, jos minä lähestyin lattialla makaavaa Ållea tippapullo kädessä, näkyy vain yksi vilaus ja kissa on kadonnut. 😄 Tyttö laittoi sitten tippoja niin että mulle jäi ainoastaan illan ab-tipat. Yhdet tipat tytär laittoi lattialla, Ålle antoi ihan vapaaehtoisesti ne laittaa, kuva vähän valehtelee. 

 

 Ålle relasi viimein

 

Ja sen silmät näyttää nyt hyvältä

 

 Viikko vielä 😅

 

 

Kesäretki

Tiistaina lähdimme ajamaan minun pikkupikku-Opelillani kohti Parikkalaa. Olimme siskon kanssa haaveilleet käyvämme tänä kesänä Parikkalan patsaspuistossa ja nyt oli hyvä hetki toteuttaa suunnitelma. 

Kouvola-Lappeenranta-Imatra-Parikkala, matkaa kertyi yhteen suuntaan noin 180 kilometriä. 

Kaikki jotka ovat vierailleet edesmenneen ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen perustamassa patsaspuistossa ovat sanoneet, että paikka on mykistävän hieno, sellainen joka pitää itse nähdä.

Totta! Valokuvat eivät anna yhtään kuvaa, millainen paikka tuo on. Pelkästään joogapatsaita on 255 kappaletta

  

 

Patsaspuistossa on patsaita 560, aika monella on tekohampaat, tai jopa aitoja hampaita, joita on lahjoittaneet hammaslääkärit, sekä yksityishenkilöt. Jotenkin tulee ajatus, että illan hämärässä puisto muuttuu vielä salaperäisemmäksi kuin auringonpaisteessa. 

 

Sen verran kiehtova taiteilija, että aion lukea hänestä kirjoitetun kirjan, kunhan saan sen käsiini jostain.

 

Puutarha sinällään oli jo upea. Suuri osa polkuja oli itse valettuja betonilaattoja, jokaisessa käden - tai jalan painauma. Harmi että kuvien ottaminen auringossa oli haastavaa, betonilaatoista otetut kuvan eivät onnistuneet. 

 

Parikkalasta palasimme takaisin päin ja suunta kohti Imatraa ja Imatran kylpylää. Itse kylpylässä ei kauaa viihdytty. Altaat oli täynnä lomailevia lapsiperheitä ja vesijumppaajia. Mutta tulipahan pyörähdettyä siellä. Illalla syötiin seisovasta pöydästä itsemme ähkyyn. Yö oli hikinen ja levoton, alan kai tulla muutenkin vanhaksi siinä suhteessa, että en tykkää yöpyä vieraissa paikoissa 

Seuraavana päivänä oli palattava kotiin sen jälkeen, kun oli hetki käppäilty kylpylän ympäristössä ja satamassa. Nimittäin Ålle oli sillä välin tuotu hoitoon. Pientä säätöä piti tehdä, Ålle tuli tiistaina hoitoon, tytär ja kaksosveljensä hoitivat Ållen yön yli, me palattiin keskiviikkona iltapäivällä kotiin.

Vähän kinkkisempi hoitoviikko edessä. Ållen tulehtuva silmä on käyty näyttämässä silmäspesialistille, saatu uudet hoito-ohjeet. Niinpä mun pitää saada menemään päivän mittaan kolme antibioottitippaa, sekä neljä kostutustippaa oikeaan silmään, kaksi kostutustippaa vasempaan (terveeseen) silmään, ja niitä ei anneta yhtä aikaa, antibioottitipat pitää laittaa erikseen. Ja eikä tässä vielä kaikki: kipulääkettä ruutalla suoraan suuhun kerran päivässä. Ållella on haava silmässä, sekä jokin kissavirus (herbes?). Se on stressaantunut ja tappelee kaikin voimin vastaan. 

Voi meitä!

 

Koirakaksikko Jasu & Remu

 Viime viikko meni kavereiden mökillä. Kaverit olivat toisen pariskunnan kanssa Virossa asuntoautolla, ja annoin heille koiravapaan viikon; menin hoitamaan kaksikkoa mökille, jossa he käytännössä asuvat ympäri vuoden.

Remu on The Kaunispoika. Voittaa joka näyttelyssä parhaat palkinnot. On Suomen, Pohjoismaiden. Baltian ja kansainvälinen muotovalio. Tietää itsekin olevansa ihana ja kaunis. Luttana, joka tulee halaamaan, mutta koiraveikalle useinmiten paskapää. Pöllii yhteiset lelut, vie metsästä veikan löytämät parhaat kepit suusta, juoksee hakemaan Jasulle heitetyn pallon ja hyökkää ohimennen kimppuun. Silti rakastettava kaikin puolin.

Sitten on Jasu, kaksi vuotta vanhempi, The Älykäs. Jos yhtään pelkää koiria, Jasun lähellä saattaa pelottaa. Se murisee, katsoo epäluuloisesti altakulmain. Jos yrität rapsuttaa, se yleensä kääntää pyllyn sinuun päin ja ärähtää: no rapsuta persepuolelta, jos on pakko rapsuttaa. Mutta minua Jasu jumaloi. Ei päästä minua silmistään, ajaa Remua pois läheltäni. Pari vuotta sitten mun oli pakko tunkea sille kolme kertaa päivässä isoa lääkekapselia väkisin suuhun. Oli käynyt pieni haaveri, ja hoito jäi minulle, kun isäntäväki lähti reissuun. Siitä alkaen Jasu on tajunnut, että minä olen Boss. Kuulemma minun nimi pitää mainita jotenkin salanimellä. Jos Jasu kuulee mun nimeni, se ryntää ovelle odottamaan, että nyt se rakas tulee!

 Walesinspringerspanieleita ovat he. Jasu on ollut nuorena näyttelyssä, mutta osittain sen luonteen takia ajatus ei kantanut kovin pitkälle. Sittemmin Jasu menetti pallinsa, ei olisi senkään vuoksi enää näyttelykelpoinen. Remu sensijaan nauttii kehässä täysillä.

Maanantaina menin mökille. Oli ihan hemmetin tukalaa ja kuumaa, onneksi mökissä ilmalämpöpumppu. Metsäänkin lähdettiin, mutta jo seitsemän jälkeen aamulla, oli vähän viileämpää.

 

Tiistaina sitten alkoi tapahtua. Mun kohtaloni on eläinvahtina, että eläimet sairastuu, tai käy jokin haaveri. Remu alkoi oksentaa iltapäivällä. Oksensi KAIKEN päivän mittaan syömänsä. Sain annettua hieman maitohappobakteeria jauheen muodossa ja paastotin sitä lopun päivää.Jasu on muutenkin huono syömään, nirso, joten se ei syönyt iltaruokaansa.. 

.. mutta hyppäsi yöllä yhden aikaan mun sänkyyn ja oksensi mun pään viereen. 😆Siinä sitten tuli pientä säpinää, että saisin mahdollisimman nopeasti lakanan pois, ennenkuin yrjöt imeytyy patjaan. Kyllä sitä vanhempikin ihminen toimii ketterästi pakon edessä. En edes yrittänyt vaihtaa uutta aluslakanaa. Levitin pussilakanat sänkyyn, pyyhkeitä niiden alle. Laskin, että pussilakana on nopeampi vetäistä pois, jos yrjö lentää. 

Siinäpä se yö meni rattoisasti: pojat oksensi ja minä siivosin. Onneksi yrjöäminen loppui aamulla, koirat eivät ehtineet mennä huonoon kuntoon. Iltapäivällä ne tulivat sanomaan, että saako täällä ikinä ruokaa. Annoin niille iltaruoasta puolet, odotin kuinka käy, ja kun ei käynyt kuinkaan, illalla loput. Tilanne ohi!

Ne kyllä turvasivat minuun kipeänä. Tunkivat viereen, minä lohdutin ja rapsuttelin ja lupasin, että kyllä he paranee mun hoidossa 

 

 

 

Seuraavana aamuna oltiinkin jo metsässä, pojat terveitä. Remu pölli tietenkin Jasun löytämän megakepin. Tietysti vei sen! 

 

 Aina toinen saa kärsiä vääryyttä! 

Yhdellä metsälenkillä löytyi kantarelleja. Poimin isoimmat, pienet jätin kasvamaan. Tuli niin hyvä kastike. Ainoa mikä sai nikottelemaan, oli kastikkeen ulkonäkö. Muistutti niitä siivoamiani oksennusläjiä 😂 Söin silti. Ruoasta en ottanut kuvaa.

Perjantai-iltana palasin kotiin. Tuliaisina sain pullon Aramis-brandya (hyvää!), lonkeroita, ihanan posliinisen kahvipannun, sekä setelin, jota en olisi millään ottanut vastaan, mutta ei auttanut. Olin syönyt talon ruokia, saunonut, uinut, viettänyt mökkielämää, ja sain siitä rahaa. Hieno logiikka kavereilla 😀

Lauantaina oli tylsää herätä yksin sängystä. Ei tullut kukaan herättämään karvaisella pusulla 😰

 
 Tänään pääsen kampaajalle. Aion vääntää Roosan kanssa siitä, kuinka lyhyeksi mun hiukset leikataan. Haluan TOSI lyhyet ja kevyet hiukset! 

Terveisin hikipäänne 

Bujoa ja vanhoja päiväkirjoja

 Sadepäivä. Rankkasadepäivä. Rankka sadepäivä. 

Villapaita päällä, villasukat jalassa, äsken huomasin, että patteritkin on lämpimät. 

Tyhjäkäyntiä havaittavissa. Tein yhden bujosivun valmiiksi..

 

..sekä selailin vanhoja päiväkirjojani. Voi sentään, 9-vuotiasta pikku-Hannia ja hänen ensimmäistä päiväkirjaansa, johon on niin tosissaan kirjoittanut. Tai 14-vuotiasta Hannia, joka oli aina ihastunut johonkin poikaan. Pojat taisivat olla hyvin tietämättömiä siitä, että olivat ihastukseni kohteina. 

Olin täyttänyt marraskuussa 9, kun sain ensimmäisen päiväkirjani joululahjaksi. Olin siis kolmannella luokalla kansakoulussa, pienessä kyläkoulussa, jossa oli kuusi luokkaa, kaksi opettajaa. 

 

Olen kirjoittanut aika paljon asioita meidän kotielämästä. Aika ihania katsauksia, mitä juuri nyt tällä hetkellä tapahtuu: isä on töissä, äiti kuorii perunoita, mummu (joka oli meillä talvisin usein monta viikkoa) istuu keinussa kutomassa. Pikkusisko leikkii nukella, isosisko on lähtenyt kaverin luo. 

Ihan ensimmäisille sivuille on pitänyt kirjoittaa Eräs Tapaus. Sain elämäni ensimmäisen rakkauskirjeen Kari H:lta, joka oli minuun pihkassa kaikki ne viisi vuotta, jotka oltiin samassa koulussa. Kari H istui aina vieressäni, mutta en ollut kovin kiinnostunut hänestä 😃 Ensimmäisen pusunkin sain Karilta. Hän houkutteli minut välitunnin leikeissä samaan piiloon, opettajan maakellarin taa, ja sitten moiskautti pusun. Olin aika hämmentynyt kyllä, ujo kun olin.

 Karilla on sen verran erikoinen sukunimi, että saa säilyttää anonyymiteettinsä toistaiseksi 😀 Olen tavannut Karin eroni jälkeen, hän muutti vanhempieni naapuriin. Kari oli myös eronnut, ja me tavattiin useamman kerran 2000-luvun alkupuolella. Muisti sen pussauksen kyllä myös. 

Olen myös kirjoittanut isosta yllätyksestä: voitin kansakoulujen 100-vuotisjuhlien kirjoituskilpailuissa lääninkisan ensimmäisen palkinnon. Sain kunniakirjan ja 20 markkaa rahapalkintoa. Kirjoitus lähetettiin valtakunnan kilpailuun, mutta toivomaani kymppitonnin palkintoa ei herunut.

 

 Taisin olla 10, kun sain "enimmäisen" palkinnon. 

Kari H ei aiheuttanut minussa romanttisia tunteita, sen sijaan toinen luokan Kari vei jalat alta. Sen vuoksi hänen nimensäkin piti kirjoittaa päiväkirjaan ISOILLA KIRJAIMILLA

 Kari nimitti itseään isäni tulevaksi vävypojaksi, se oli mun mielestä niin upeasti sanottu! 

Tapasin Karin pari vuotta sitten, nähtiin siis ensimmäisen kerran sitten vuoden 1967, jolloin minä lähdin yhteiskouluun naapurikuntaan.

 Tämä kuva on julkaistu ihan virallisessa julkaisussa, joten uskallan sen tänne laittaa. Ollaan kaikki saman pikkukoulun kasvatteja. Minä punaisessa mekossa, isä-Erkin vävypoika mun takana.

Ei me miksikään oltu muututtu sitten  vuoden 1965. Minä olen eturivissä kolmas vasemmalta, Kari M takarivissä kolmas oikealta. Ja Kari H, joka rakkauskirjeen lähetti, on takarivissä toinen vasemmalta. 

 Tämä pieni koulu oli hyvin, hyvin romantiikkaa täynnä. Jokaisella oli yksi tai useampi, josta tykkäsi, ja jos kaveri tykkäsi samasta pojasta, ei se mitään haitannut. Ihan sopuisasti tykättiin samasta, tai toinen vaihtoi mielitiettyä. 

No nyt tämä lähti rönsyämään. Täytyy varmaan jatkaa toisena sadepäivänä vanhojen muistelua. 

                                            ----------------------------------------------------------- 

Keräsin pinoon viiden viimeisen vuoden bujot. Ne tahtoo kummasti lähteä pullistelemaan.

 Stansta kyseli joskus blogissaan apuja mulle bujon vuosibingoon. Eli ideoita, mitä mun bingo voisi sisältää. Tulikin kivoja ehdotuksia, nappasin jokaiselta ehdottajalta yhden jutun bingooni, osa on mun omia ideoita. Nyt bingo näyttää tältä. Seuraavana on varmaan vuorossa tuo pullopostin lähettäminen. Kukahan sen muuten ehdotti? Pöllö ??

 

 Muutama kinkkinen jäljellä.. 

Palaan teiniajan päiväkirjaan ja teinikalentereihin toisen kerran.

Olkaa ihmisiksi siellä! 

 

Heinäkuu jo

 Heinäkuun bujo on vähän vaiheessa. Kun olen tottunut laittamaan KAIKEN muistiin ja listoihin, olen aivan kädetön, jollei ole edes yhden viikon kalenteri tehtynä.Sehän hoituisi ruutuvihkoon päivämäärillä ja ranskalaisilla viivoilla, mutta eihän se olisi SAMA!

Aloin maanantaina hahmotella tämän viikon kalenterisivua

 

Sitten tuli tyttö käymään, puuhasteli jotain tietokoneen ja tulostimen kanssa, ja tässä tulos: äidille tarroja! Ja lisää kuulemma saan niin paljon kuin haluan. Ostin siilisukkien logoja varten tarrapaperia 100 arkkia. Hetkeksi riittää myös äidin bujotarroihin

 

Eilen sitten tein tämän viikon sivun valmiiksi. Tuli hieman.. kukkainen.

Onko samaa tyyliä kuin bujoilijan parvekkeella?

 Eilen kun olin tekemässä bujoani tajusin, että iskee migreenin näköhäiriö. Normaalisti migreeni alkaa silmässä näkyvällä "sokealla" läiskällä, kuin olisin katsonut suoraan kirkasta valoa päin, mutta nyt alkoi vasemman puolen näkökenttä väreillä. Sahalaitoja ei tullut ollenkaan, mutta selkeä migreenin oireilu alkoi. Mulla on tätä varten kaverin neuvosta energiajuomatölkki jääkaapissa. En juo energiajuomia normaalisti, mutta tämä oli nyt kolmas kerta, kun kokeilin parantaa energiajuomalla migreenin. Join pienen tölkin ykkösellä alas, meni muutama sekunti, ja näköhäiriö katosi. Yleensä se sahalaita-vaihe kestää mulla 20-30 minuuttia, sitten alkaa särky. Nyt kyllä särky alkoi, muttei niin kovana, ettenkö olisi pystynyt olemaan pystyssä. Mutta se näköhäiriön katoaminen on kuin taikatemppu.Kuulemma kaikilla se ei tepsi, mutta mulla näköjään auttaa.

Tänään oli hellepäivä. Halusin siitä huolimatta pienelle lenkille, josta sitten tulikin melkein kuuden kilometrin lenkki lempireitilläni Käyräjoella. Metsässä oli viileää, ja mikä parasta: ei hyttysen hyttystä. Kylmästä alkukesästä on tainnut olla jotain iloa sentään. 

 

 Tuolla lammen toisella puolella menee Kotka-Heinola-tie

Levähdyspaikkoja ja penkkejä löytyy. 

 Tuon penkin juurelta löysin elämäni ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan maalatun FinStones-kiven. Siksi se pitää aina käydä tarkistamassa. Ei ollut kiveä tällä kertaa 😀

Metsät on vaan niin ihania. Vuodenajasta riippumatta.