Jouluduo

 (kts. edellinen postaus)

Tokaluokalla Ester-opettaja muisti, miten oli käynyt ekaluokkalaisten seitsemän lapsen kuoron, joten hän ei toistanut enää samaa virhettä, eikä ottanut riskiä. Ester päätti, että tänä vuonna kaksi tokaluokan musikaalista, Kari ja Hanni laulavat joululaulun. 

Kuva on kolmannen luokan luokkakuva, koska toisen luokan kuvasta Kari puuttuu.

 Olin muuten Karin ensirakkaus. Hän ihastui minuun heti ekaluokalla, piti huolen, että istui aina vieressäni. Piti myös huolen, että minä en jää jalkoihin, eikä kukaan kiusaa. Jos hän vähänkään epäili, että en voinut hyvin, hän viittasi ja sanoi opettajalle: Hanni taitaa olla kipeä. Tapasin Karin parikymmentä vuotta sitten, hän muutti sattumalta vanhempieni naapuriin. Hän näytti minulle yhden luokkakuvan: hänen ja minun väliin oli piirretty lyijykynällä viiva yhdistämään meidät, viiva oli koristeltu sydämillä. Rakkaus oli hieman yksipuolista, mutta en voinut vastustaa Karin ihania kaneliomenoita, joita hän toi minulle repussaan kouluun. Kotonani ei ollut omenapuita, joten pidin hyvät välit Kariin ja sain makeita omppuja. Hän osti minulle myös joskus lakupötkön kyläkaupasta. Ai niin, ja Kari pussasi mua opettajan maakellarin eteisessä, jonne olimme menneet piiloon, kun välitunnilla leikittiin purkkista. Muistettiin se pusu molemmat tavatessamme aikuisiällä. 

Viisi vuotta istuttiin pulpeteissa vierekkäin, sitten tiemme erosivat. Minä lähdin oppikouluun, Kari jäi sinne pikkukouluun vielä vuodeksi.

Siis tokaluokan joulujuhlaan Ester (joka ei ole tuossa kuvassa, meillä oli sijainen) päätti, että Kari ja Hanni laulavat yhdessä joululaulun. Harjoiteltiin, molemmat oppivat laulun hienosti.

Tuli joulujuhlan aika. Kynttilät loistivat, ohjelmanumero seurasi toistaan, kunnes tuli Hannin ja Karin vuoro. Karia ei löytynyt mistään. Opettaja tyrkkäsi Hannin lavalle, ja Hanni lauloi laulun yksinlauluna duon sijaan. 

Jossain vaiheessa ramppikuumeen säikäyttämä Kari löytyi koulun eteisen kaapista. 

Kolmantena vuonna Ester sanoi, kun aloimme harjoitella joulujuhlia varten, että tänä vuonna Hanni esittää yksinlaulua. Itse asiassa, niin hän oli esittänyt kahtena edellisenäkin vuotena.

 

Joulukuoro

 Olen joskus facessa kertonut muiston kansakoulun ekaluokan joulujuhlasta. Kerronpa täälläkin.

Kävin viisi luokkaa koulua pienessä Eväjärven kansakoulussa Längelmäen pitäjässä Pohjois-Hämeessa. Koulussa oli alle 30 oppilasta, kaksi luokkaa, ylä- ja alaluokka. Kun lähdin kouluun ekaluokalle, meitä oli seitsemän ekaluokkalaista, siis iso luokka.

Opettaja Ester keksi, että on kiva ohjelmanumero joulujuhlaan, jos ekaluokkalaisten kuoro laulaa joululaulun.  Harjoiteltiin kovasti, kaikki sujui hienosti.

Tuli joulujuhla, Hannin jännittävä ensimmäinen joulujuhla. Laulettiin enkelitaivaat ja muu asiaankuuluva. Sitten oli ekaluokkalaisten kuoron esityksen vuoro.

Ihan tarkkaan en tiedä, mitä siinä pienten lasten mielissä tapahtui. Oliko seitsemästä lapsesta kuusi keksinyt hyvän idean, että jos vain aukoo suutaan ja on laulavinaan, ei kukaan huomaa. Vai tapahtuiko siinä joukkojäätyminen.  

Ester polki urkuharmoonia, soitti alkusoiton ja nyökkäsi kuorolle: laulu alkakoon!

Siinä sitten seisoi ekaluokkalaisten kuoro juhlakamppeissaan kuusen vieressä. Kuusi lasta seitsemästä oli laulavinaan ja aukoi suutaan, yksi lauloi.

Sen yhden äiti istui eturivissä, katsoi silmiin ja näytti kädellään: jatka vain, jatka.

Ja se yksi lauloi koko laulun kirkkaalla lapsenäänellä alusta loppuun, muut aukoivat suuta sanojen tahdissa. Ja tietenkin koko kuoro kumarsi, niiasi ja keräsi runsaat aplodit. 

Kuvassa on merkattu ne seitsemän ekaluokkalaista. Se yksi, joka lauloi istuu oikeassa reunassa.

 

 

Harmautta

 Elän vähän haastavia aikoja, olen vetäytynyt kuoreeni, oireilen henkisesti ja fyysisesti, vaikka taustalla häärää optimisti-Hanni kuiskimassa, että ennenkin on asiat selvinneet. Pahinta ehkä on silloin, kun ei oikein itse voi muuta kuin seurata sivusta ja olla taustalla tukena. Sen teenkin.

Tämän päivän sään ja lämpötilan näyttää tietokoneen ruutu. Harmaata, pilvistä, sataa.

 Minähän tykkään syksystä, etenkin marraskuusta. Kun aamusta iltaan on lempeä hämäryys, metsässä luonto on kyyristynyt odottamaan pakkasta ja lunta, ilma kostean helppoa hengittää. Mutta jos joulukuussa sama jatkuu, etenkin kun sataa vettä, alkaa Hanni hermostua, vaikka ei olisi ylimääräisiä huoliakaan. 

Lenkillekään ei huvita lähteä kastumaan. Tosin toissapäivänä tein yli viiden kilometrin lenkin kastumatta, kyllä se piristi. Jossain mielessä kauniit ja levolliset sävyt lenkillä ottamissani kuvissa.

Paksusammaleinen kuusimetsä on mun sielunmetsäni, muulloinkin kuin synkkinä aikoina.

Joulua alan valmistella. Lapsenlapsi pyysi säärystimiä joululahjaksi, väritoiveina pinkki tai violetti. Tein makkaramalliset, voi sitten vetää pitkiksi tai pitää makkaralla. Rusetit on merkkinä siitä, kumpi reuna tulee ylöspäin 😊
 

Mun neuleisiin tulee aina takuu, korjaan jos ei ole sopivan kokoiset. Paitsi näihin 

Miniän toinen sukka on aina vaan kesken. Kudon ja kudon, eikä se edisty yhtään! Hitainta on tuo silmukoiden jäljittely ja ruusuja on yhdeksän 😑

Ja mustalle pohjalle silmukkajäljittely on hermoja raastavaa, kun niitä silmukoita ei näe.

 

Ja oma lukunsa on ohje. Harmaalle pohjalle tehdyt ohuet mustat viivat eivät erotu kunnolla, ja virheitä en tod halua tehdä! (no on siellä niitä pari..). Vaikea myös merkata, millä rivillä menen. Ensin käytin keltaisia post it-lappuja kolme rinnakkain, mutta eihän ne pysyneet. Eilen sain idean. Mun vanha jumppakuminauha ei enää palvele alkuperäisessä tarkoituksessaan, on hapertunut, mutta leikkasin siitä suikaleen ja se muotoutuu ohjesivulle ja pysyy paikallaan. 

 Jätkät (= kolme poikaani) saavat tänä vuonna kuplasukat. Yhdet on vähän vielä kesken, esikoisen sukat, joissa on musta-viininpunainen väritys. Keskimmäinen saa siniset ja nuorin poika tällaiset jämälankasukat.

 Ja pikkuruisin lapsenlapsi saa kuplasukat, kun iskälläkin on 

 Tyttären sukkia ei voi julkaista, jos se pikkupossu sattuu kurkkaamaan tänne. Hienot ne on, sen voin sanoa. 

Kauheaa valitusta ja juputusta tänään. Mutta halusin jotain kirjoittaa, tästä tuli nyt tällainen.

Joulun valmistelun aloitan tällä viikolla leipomalla tortut, sekä kaupan valmistaikinasta, että itsetehdystä rahkavoitaikinasta gluteenittomana. Teen myös piparit, ne teen pelkästään gluteenittomasta itsetehdystä taikinasta, koska ne on parempia kuin kaupan valmiista taikinasta tehdyt, ja niitä ei mene paljoa. Ässäpiparit on must. Mun lapsuuskodissa oli aina ässäpipareita, niitä teen ainakin normiversiona. 

Siitä se lähtee, ja saan muuta ajateltavaa.